Messuiloja typyjen kesken

Helsingin messukeskuksessa oli eilen aivan rutosti populaa ja sitäkin enemmän mahtavia kirjoja! Kirjamessut on oikeastaan mulle vuoden yksi kohokohdista. Perinteisesti taloudellisuuden taju katoaa olemattomiin ja psyyke kylpee kirjaorgasmeissa. Niin kävi tänäkin vuonna. 

Tänä vuonna tosin huomio liimautui aika jämäkästi mulle ihan uudenlaiseen kategoriaan: lastenkirjoihin. Oih ja voih. Kyllä saavat maailman lapset aika onnellisia olla. Kirjat pullollaan mykistäviä kuvituksia ja ihan kamalan liikuttavia ja hauskoja tarinoita. Hetken olin aika kateellinen ipanoille. Kunnes sitten tajusin, että mitäpä suotta, hankin ne kaikki ihanimmat opukset meille lastenhuoneeseen ja nautin niistä itse ainakin ihan kympillä!

Keanne van de Kreeken kuvitusta kirjasta Prinsessa, joka tahtoi nauraa

Kaiken kaikkiaan aikamoinen päivä aamukuudesta yömyöhään asti. Hyvin monta kirjalöytöä, sikahintaista vesipulloa, raidekilometriä ja suht kevyttä askelta takana. Aika reippaita tyttöjä meidän perheessä, vaikka itse sanonkin ;) 

Mistä on pienet sikiöt tehty? Sakkaroosista tietty

Do I even need to say more?

No, sanottakoon, että ei tee erityisemmin mieli nuolla parvekkeen seinää, eikä laittaa ananasviipaleita pinaattikeittoon. 

Sokeri. Ihana sokeri. Paras ystäväni sokeri. Sitä minä niin himoitsen. (Jollei ole liian outoa puhua parhaasta ystävästä ja himoitsemisesta samassa lauseessa?)

Toisaalta poden kamalia omantunnon tuskia (niiden vatsanpurujen lisäksi), mutta työkaverini mukaan esimerkiksi suklaata napanuoran kautta nauttivat ihmistaimet ovat onnellisempia kuin muut?

Niitä seitsenkiloisia sokerijuurakkoja puskevat ensisynnyttäjät eivät varmaan ole ainakaan synnytyksen hetkellä yhtä onnellisia, mutta mutta...

Onhan teilläkin sitten mukavampi seurata synnytyksen jälkeistä läskikamppailuani, kun ensin hankin oikein kunnolla höllyvää varastoon, right? 

Kunpa olisi!

Mä olen kehkeytynyt jokseenkin päteväksi eräässä asiassa. Suunnittelen ja maalailen mielessäni koko ajan kaikenlaista. Ehkä (?) se on vähän jo riistäytynyt käsistä. Eilen sanoin isälleni puhelimessa, että sitten viimeistään olisi kiva asua vähän lähempänä kun lapsi menee kouluun. Johon isäni tuumasi vähän hämillään, että "kuka?" Niin no, se 20-viikkoinen sikiö mun mahassani. Se sama tyyppi, jonka sormenjäljet kehittyivät viime viikolla. (Ja minä onneton olen tunkemassa samoihin kouriin jo taskulaskinta ja geokolmiota, EPIC FAIL.) 

En kyllä oikein malttaisi olla tässä hetkessä ollenkaan. Päänsisäinen mantra on vain päättänyt aloittaa lähes kaikki lauseet "olisipa jo...". Olisipa jo ensi viikon ultra. Olisipa jo maaliskuu. Olisipa jo kesä. Olisipa jo ristiäiset. Olisipa uusi koti. Olispa sitä sun tätä. Ja niin - olisipa vauvauinnissa tilaa meillekin!!!

Vaan kunpa olisi sen verran ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, että osaisi tässä hetkessä onnellisena porskuttaa. Kunpa. 

Marimekon alesta tarttuivat mukaan nämä söpöläiset.
(Olisipa jo se hetki, kun kokeillaan näitä ekan kerran, eiku...)

Tulevaisuuden kungfu-mestari?

Olen pistänyt merkille, että joskus vatsansisäistä möngerrystä kuvataan aika lyyrisin sanankääntein. No myönnettäköön, onhan se ajatuksena symppis; kohdussa on lapsi ja lapsella on raajat, joita se ei pelkää käyttää - älyttömän hienoa kieltämättä. Mutta perhosen siiven hellä hipaisu? Ei mun mahassani vaan. (Eikä onneksi kaikkien muidenkaan, Vuoden mutsi:ssakin pidettiin kohtuullisen yllättävänä, jos sikiöpussista lennähtäisi ulos ritariperhonen, punatulkku, liito-orava tai vaikkapa batman.) 

Omien tulkintojeni mukaan olen isoimpaan nälkääni nielaissut vahingossa joko a) radion b) herätyskellon tai c) samppanjaa pulloineen päivineen. Ensimmäistä vaihtoehtoa avatakseni: vatsassa tykyttää monesti uninen basso repeatilla pitkiä hetkiä, ei tasaisena rytminä tietenkään, vaan sopivasti epävireessä vailla minkään valtakunnan rytmitajua. Tai sitten siellä on pakko olla herätyskello. Enkä nyt tarkoita sellaista digitaalista monotonista piipparia tai muumisäveliä veisaavaa demonikelloa (terveisiä Anna-serkulle, myönnä pois, se on sulla vieläkin), vaan kunnon wanhanajan antiikkista rautamöllyskää, joka lähestulkoon ravisuttaa itseltäänkin jalat alta. Jos on sattunut syömään vaikkapa quattro stagionia päivälliseksi, niin kyllä tärinän voimasta saa joskus nieleskellä herkkusieniä vielä toistamiseen. Samppanjaan kallistun niinä hetkinä (siis siihen ajatukseen, jos joku oli jo poimimassa lähimpää kiveä) kun kaveri mahassa käynnistää bileet ja poksauttaa korkin tajuttomalla voimalla pitkin kohdun seiniä ja ravistelee sitten tyytyväisenä pullon kaulaa niin, että kuplii, poreilee, vaahtoaa ja suihkuaa samaan aikaan. 

Nyt saan varmaan salamasta tai vähintäänkin sadan vuoden kirouksen, mutta pakko sanoa, että vauvan liikehdintä ei tunnu aina niin mukavalta. Ja rehellisesti - suurimmaksi osaksi se on minusta vähän epämiellyttävää. Kun on vain yksi body ja yksi kokemus, en osaa sanoa onko sietokykyni matala vai liikkeet kohtalaisen voimakkaita. Ja joo, uskon että ne voimistuvat vielä ja liiankin hyvin pystyn aavistamaan, että supistukset ja synnytys saattavat sattua ehkä himpusti enemmän. Mutta silti, en voi sanoa nauttivani jokaisesta liikkeestä, ainakaan fyysisesti. Ajatuksen tasolla saan kyllä kiksejä, tottamooses! Mahtavaa, kun tyyppi oikein intoutuu rymistelemään maihareillaan kohdun kudoksia sykkyrälle. Se on satavarmasti elossa ainakin. Se koittaa lähettää viestiä oman mustan kellumaailmansa ulkopuolelle. Se ehkä jopa pikkuhiljaa alkaa ymmärtää, että sen mustan pikkuavaruuden ulkopuolella on elämää. Tai sitten sitä vaan keljuttaa kyhnyttää aina samassa huonossa asennossa ja se koittaa järjestellä suhteettoman kokoiset raajansa niin, että sen emoalus ei kävis liian ahtaaksi. 

Myllerrystä olen rekisteröinyt pian kuukauden päivät. Selvimmät liikkeet tuntuvat istuessa, mutta kyllä niitä on viime viikkoina alkanut tuntua jo muissakin asennoissa. Eniten vatsan sivuilla - se iskari on mulla tosiaan tuossa etuseinässä kiinni. Aivan ensimmäinen Veuve Clicquot pamahti mahassa auki 21.9. Päivämäärä on jäänyt hyvin mieleen, sillä meillä oli työpaikalla sinä päivänä palaveri, josta en tuon numerosarjan lisäksi muista juuri mitään. Saatoin ajatella monta tuntia kaikkea muuta (pssst, nyt saatte nakata ne kivet, jos pistitte taskuunne varmuuden varalle). Vauvan liikkeet tuo kyllä konkretiaa tähän hommaan, enää ei ainakaan unohda että on raskaana. Vaikka peilistä kurkistava kroonista nälkää ja vessahätää poteva oikutteleva merinorsu muistuttaa ystävällisesti sitten kyllä, jos näin kaikesta huolimatta tapahtuu.

Kuva on lainattu Kasia Blanchardin blogista Feeling artsy

Ketun häntä kainalossa

Huhheijaa! Viikko hurahti taas hurjalla vauhdilla. Meillä oli erityisvieraita: maailman suloisin kummityttöni perheineen kävi ilostuttamassa viikonloppuamme. Kummitustypy on melkein-yksi-vee. Hänellä on jo neljä hienoa hammasta ja oma tahto, pikkuinen vaappuva olemus ja mahdottoman valloittava nauru. "Mämmä", hän tokaisee napakasti maitoa vaatiessaan. Niin söpö tyyppi. ♥ 

Mukavan kuulaasta syyssäästä saimme nauttia ja uloskin uskaltauduimme. Kävimme vaunuillen lähikulmilla, muuan muassa Turun linnan sisäpiha ja linnan pikkuputiikki tuli nähtyä. Aika hauskoja keppihepoja, prinsessakaapuja, kruunuja ja pehmomiekkoja oli myynnissä, eikä hintakaan ollut yhtään niin pöyristyttävä kuin kuvitella saattaisi. Vinkvink lahjan kanssa pähkäileville, pari kolme vuotta kun on sankarille vähintään mittariin ehtinyt kilahtaa, niin sieltä löytyy vaikka ja mitä. 

Kivoista lahjoista puheen ollen, me saimme vierailtamme tuliaisina muun muassa patjansuojuksen ja ihka ensimmäisen pehmolelun, herra Repolaisen! Se on siitä erikoinen eläin, että sitä saa luvan kanssa vetää hännästä, silloin se alkaa soittaa kehtolaulua. Samassa kyydissä saapui paketti anoppilasta, se kätki sisäänsä ihastuttavan Lennen (beige Robo) välikausihaalarin ja myssyn. Ja sitten vielä hassun laitteen, jota arvostan varmasti myöhemmin kovasti: tuttipullojen sterilointilaite, oh-hoh, siinä vasta vempele. Enhän edes tiennyt moisesta masiinasta. Ei kuitenkaan liene viimeinen uusi kapistus, jonka olemassaolosta tulen tietoiseksi, luulenpa että babyworld tarjoilee ihmetystä vielä hyväksi toviksi eteenpäin. Paljon on kiitollisuutta mielen päällä.

Mukavan kirpakkaa viikonalkua sinne ruudun toiseen päähän!

Väsymystä hillolla ja kermalla

Viikonlopuksi oli kauheasti suunnitelmia: ulkoilen keuhkot ja mielen täyteen syksyä, käyn salilla (ainakin   saunomassa, jotta kuukausimaksu ei valuisi joka kuukausi kokolailla kankkulan kaivoon, tosin jos käy vain kerran niin sitä enemmän ottaa päähän, kun miettii mikä täysin järjetön lukema kertahinnaksi muodostuu) siivoan, leivon, laitan ajan kanssa ihanaa ruokaa, pesen kaiken mitä pyykkikorista löytyy, jopa ne epäilyttävät nahkarukkaset ja kledjut, joissa ei ole mitään lappuja tallella (haha mahdoton utopia), korjaan pari vaatetta, luen kuukauden lehdet tai aloitan jonkun hyvän kirjan, käyn kirpparilla ja ehkä brunssilla, tai vähintäänkin ylläpidän sosiaalisia kontakteja jossain muodossa, askarten itseni kortti-burnoutin yli ja niiiiiin edelleen. 

                                              Kaksi sanaa:

                                                              meni pannukakuks. 

Totaaliväsymys - ei pysty eikä huvita. Syöty toki on - monenlaista E:tä (enkä puhu vitamiineista). Niin ja sitä pannukakkua. Onneksi (tai epäonneksi, miten sen nyt ottaa) pyykit ja tiskit eivät karkaa mihinkään, toivottavasti eivät myöskään ystävät. Eikä se yksi salikerta olisi paljon mitään edes auttanut - hetkellinen (?) sohvaantuminen tässä on kai edessä joka tapauksessa. Syksyä voi sitä paitsi ihastella ikkunastakin. Aina ei mene suunnitelmat putkeen, mutta mitä sitten. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä...eiku. 

Aurinkoa ja myötätuulta jokaiikalle tulevaan viikkoon! 

Vuoden mutsi - ei siihen enempää tarvita

Haluan jakaa kanssanne erään ihanan merkillisen (tähän sopisi yhtä hyvin myös sanaserkku merkittävä) opuksen, jota lukiessa oli lurahtaa pissat pöksyyn monenmonta kertaa. Kuten jo alkusanoissa varoitellaan, Vuoden mutsi (Avain, 2012) on "vähän erilainen äitiyskirja". Se on mainio kombo kokemuksia ja totuuksia, se on mahdottoman tarkkanäköinen ja sopivasti kriittinen pienisuuri kirja. Realiteetit raa´asti pöytään, silläkin uhalla että heikompaa hirvittää, siitä minä tykkään. Synnytystarinat jakoon ilman sen suurempia sensuureja ja sokerihuurretuille sössötyksille kylmästi pitkää nenää. Suorasukainen ja mukavasti roisi esitystapa on ainakin napanuoran pituinen plussa.

"Kuitiksi [raskaudesta] on jäänyt myös alavatsalle sijouttuva vyölaukku: nahkainen navan alla roikkuva reppu, joka jää liian kireiden sukkisten päälle kuin esiliina. Jos ei häivy vuoden sisään, käyn Rolffilla asennuttamassa siihen vetoketjun. Se on kätevä hiekkalaatikolla." Ymmärtänette mitä tarkoitan? 

Vuoden mutsia voivat lukea hyvin vuoden faijatkin. Esimerkiksi ennen synnytyssaliin pyörtymistä tuleva isi voi ottaa onkeensa parista neuvosta, jotka on auliisti listattu kirjaan helposti mukaan otettavaksi ohjenuoraksi. Otteita kultaisista neuvoista: 

-"Älä yritä lohduttaa synnytystuskissa äheltävää naista muistuttamalla, että miehet joutuvat käymään armeijan. Heti kun armeijassa pissitään sinko, voit käyttää tätä vertausta."

-"Älä sano, että oma äitisi synnytti sinut saunassa ilman kipulääkkeitä. Jos pelkäät möläyttäväsi jotain tuollaista, kannattaa pistää jofa päähän, sillä saatat saada kuuppaasi sykemonitorin."

-"Älä kysy, että ei kai se nyt noin paljon voi sattua. Älä oikeastaan kysy mitään, ei ole kuin tyhmiä kysymyksiä."

Opin lukiessani kosolti uutta, esimerkiksi napatynkä oli minulle täysin vieras vihollinen ennen tätä lukukokemusta. Napatynkä lukeutuu toisen kirjoittajan top kolme inhokkeihin ja hän kirjoittaa siitä seuraavaa: 

"Napatynkä. Ehdoton [inhokkien] ykkönen. Heti alkuun vauvasta irtoaa isohko pala lihaa ja sihen pitäisi suhtautua normaalina asiana: sitä pitää haistella (!!), nostaa ylöspäin ja putsailla monta kertaa päivässä. Kuopuksen napatynkä irtosi vain puoliksi ja jäi roikkumaan yhdestä lihaisasta suikaleesta vielä napaan kiinni. OMFG. Jouduin sterilisoimaan sakset ja leikkaamaan suikaleen irti a) selvinpäin b) ilman puudutusta (oletan, että se ei enää sisältänyt hermoja) c) vailla minkään valtakunnan koulutusta kirurgiaan. Ilmeisesti rangaistukseksi vääristä ajatuksista tynkää kohtaan napaan ilmestyi vielä napasieni." 

Voi jestas miten voi ällöttää ja hekotuttaa samaan aikaan. 

Vakuutan - ei välttämättä kaipaa kyytipojaksi teetä ja sympatiaa.

Voin suositella kirjaa. Enkä ainoastaan raskaana oleville tai lapsellisille, vaan oikeastaan kenelle tahansa tästä aiheesta hitusen kiinnostuneelle, sateenkaaren väreissä roiskuvan kielen ystävälle tai sitten muuten vaan hiukan vinksahtaneelle yksilölle. Olen iloinen, että törmäsin itse kirjaan vasta nyt. Raskausvaivoineni ja lopullisesti tärähtäneen mieleni kanssa ahmin tekstiä kenties eri perspektiivistä kuin entinen (normaali?) minäni olisi tehnyt. Ihan aikuisten oikeasti koen saaneeni paitsi vatsalihakseni hetkellisesti takaisin ja tajuntani täyteen uutta huolta myös luotettavan ja rehellisen tuntuista vertaistukea. Miten helpottavaa on, etteivät kaikki maailman äidit ehkä olekaan "täydellisiä" pullantuoksuisia haltioita, joiden lapsista kasvaa automaattisesti hattaranmakuisia keijulapsia. Vauva-arki luo raamit, joiden sisään saa itse rakentaa ihan omannäköisen perhepotretin. 

Erityisen hienoa tässä kirjassa on se, että vuosisadan mutsit ja kirjan luojat - Katja ja Satu - osaavat nauraa itselleen, äitiydelle ja elämälle ylipäänsä. Pilke silmäkulmassa kompensoi taatusti esimerkiksi naaman toiselle laidalle lävähtänyttä luumusoselastia tai helmalle lurahtaneen sinappitahran. Sopivan rempseällä elämänasenteella selviää takuulla mistä vain, jopa korillisesta appelsiininkuoria takalistossa sekä liiskaantuneesta räästä, joka toimitetaan näppärästi kasvojesi eteen pinsettiotteella. Lukekaa itse lisää. 

Ja kyllä, laadukas lukuelämys voi joskus kulminoitua kakkaan, tissiin ja hiivasieneen. Tiedoksi niille, jotka kauhistelevat korvat punaisina ja otsa rypyllä edellä mainittuja kirjan otteita tai ylipäänsä tätä julmettua kohkaamista: kirjassa on oikeasti paljon painavaa infoa(kin). Kansien välissä on tietoa muun muassa hyödyllisiksi koetuista vauva-ajan hankinnoista, matkustamisesta lapsen kanssa, imetyksestä ynnämuusta. Löydät sivuilta suurella varmuudella myös vaipanvaihdon prosessikaavion, selkokielistä byrokratiaa For Dummies sekä tärkeitä yhteystietoja jos vauva-arki tai parisuhde muuttuu liian upottavaksi suoksi tai naapurissa asuva lastenvahti tekee viime hetken oharit. Parasta on se, ettei mikään äkkiseltään kuivakan kuuloinenkaan aihe vauhdita yhtään silmäluomien ummistumista. Kirja sisältää myös tyhjiä aukkoja, jotka voi rustata täyteen omia kokemuksia ja aatoksia. Niihin voi olla myöhemmin kiva palata, vaikkapa sitten kun Herra Pampers astuu armeijan harmaisiin ja aika on viimeistään siloitellut muistoilta kulmat.

Tähän kirjaan palaan itse varmasti vielä myöhemminkin. Lukulampun valossa sekä blogissa, be aware. Loppukaneetiksi sopinee esimerkiksi raskausajan nasevasti kiteyttävä toteamus: "vaikka alankin muistuttaa pierevää muumia, aivoissani ei ole mitään vikaa." Uskokaa tai älkää. 

P.S. Kiitos siskoni, kun ostit minulle tämän krooniset hymykuopat aikaan saaneen teoksen muuten-vaan-lahjaksi. Ja erityiskiitos siitä, että tunnet makuni järkyttävän hyvin.

P.P.S. Lue kirjaa mieluiten yksin kotona, varmuudeksi lukaalin äänieristetyssä siivessä - hysteerinen huutonauru voi oikeasti kuulostaa ulkopuolisen korviin vähän pelottavalta. Ja jos jostain syystä et kirjaa lukiessa koe kitarisoja tärisyttävää hallitsematonta hirnunnan tarvetta, onnittele itseäsi - sinulla on mahdollisesti hiukan pidemmälle kehittynyt huumorintaju kuin eräillä.

Ja vielä muutama huomion arvoinen pee ja äs: sivupalkista oikealta (tai klikkaamalla nimiä) löydät seuraamieni blogien kohdalta Vuoden mutsi:n virtuaaliulottuvuuden sekä Katjan ja Satun omat blogit Salamatkustajan sekä Project Mama:n. Enjoy!