Olen pistänyt merkille, että joskus vatsansisäistä möngerrystä kuvataan aika lyyrisin sanankääntein. No myönnettäköön, onhan se ajatuksena symppis; kohdussa on lapsi ja lapsella on raajat, joita se ei pelkää käyttää - älyttömän hienoa kieltämättä. Mutta perhosen siiven hellä hipaisu? Ei mun mahassani vaan. (Eikä onneksi kaikkien muidenkaan,
Vuoden mutsi:ssakin pidettiin kohtuullisen yllättävänä, jos sikiöpussista lennähtäisi ulos ritariperhonen, punatulkku, liito-orava tai vaikkapa batman.)
Omien tulkintojeni mukaan olen isoimpaan nälkääni nielaissut vahingossa joko a) radion b) herätyskellon tai c) samppanjaa pulloineen päivineen. Ensimmäistä vaihtoehtoa avatakseni: vatsassa tykyttää monesti uninen basso repeatilla pitkiä hetkiä, ei tasaisena rytminä tietenkään, vaan sopivasti epävireessä vailla minkään valtakunnan rytmitajua. Tai sitten siellä on pakko olla herätyskello. Enkä nyt tarkoita sellaista digitaalista monotonista piipparia tai muumisäveliä veisaavaa demonikelloa (terveisiä Anna-serkulle, myönnä pois, se on sulla vieläkin), vaan kunnon wanhanajan antiikkista rautamöllyskää, joka lähestulkoon ravisuttaa itseltäänkin jalat alta. Jos on sattunut syömään vaikkapa quattro stagionia päivälliseksi, niin kyllä tärinän voimasta saa joskus nieleskellä herkkusieniä vielä toistamiseen. Samppanjaan kallistun niinä hetkinä (siis siihen ajatukseen, jos joku oli jo poimimassa lähimpää kiveä) kun kaveri mahassa käynnistää bileet ja poksauttaa korkin tajuttomalla voimalla pitkin kohdun seiniä ja ravistelee sitten tyytyväisenä pullon kaulaa niin, että kuplii, poreilee, vaahtoaa ja suihkuaa samaan aikaan.
Nyt saan varmaan salamasta tai vähintäänkin sadan vuoden kirouksen, mutta pakko sanoa, että vauvan liikehdintä ei tunnu aina niin mukavalta. Ja rehellisesti - suurimmaksi osaksi se on minusta vähän epämiellyttävää. Kun on vain yksi body ja yksi kokemus, en osaa sanoa onko sietokykyni matala vai liikkeet kohtalaisen voimakkaita. Ja joo, uskon että ne voimistuvat vielä ja liiankin hyvin pystyn aavistamaan, että supistukset ja synnytys saattavat sattua ehkä himpusti enemmän. Mutta silti, en voi sanoa nauttivani jokaisesta liikkeestä, ainakaan fyysisesti. Ajatuksen tasolla saan kyllä kiksejä, tottamooses! Mahtavaa, kun tyyppi oikein intoutuu rymistelemään maihareillaan kohdun kudoksia sykkyrälle. Se on satavarmasti elossa ainakin. Se koittaa lähettää viestiä oman mustan kellumaailmansa ulkopuolelle. Se ehkä jopa pikkuhiljaa alkaa ymmärtää, että sen mustan pikkuavaruuden ulkopuolella on elämää. Tai sitten sitä vaan keljuttaa kyhnyttää aina samassa huonossa asennossa ja se koittaa järjestellä suhteettoman kokoiset raajansa niin, että sen emoalus ei kävis liian ahtaaksi.
Myllerrystä olen rekisteröinyt pian kuukauden päivät. Selvimmät liikkeet tuntuvat istuessa, mutta kyllä niitä on viime viikkoina alkanut tuntua jo muissakin asennoissa. Eniten vatsan sivuilla - se iskari on mulla tosiaan tuossa etuseinässä kiinni. Aivan ensimmäinen Veuve Clicquot pamahti mahassa auki 21.9. Päivämäärä on jäänyt hyvin mieleen, sillä meillä oli työpaikalla sinä päivänä palaveri, josta en tuon numerosarjan lisäksi muista juuri mitään. Saatoin ajatella monta tuntia kaikkea muuta (pssst, nyt saatte nakata ne kivet, jos pistitte taskuunne varmuuden varalle). Vauvan liikkeet tuo kyllä konkretiaa tähän hommaan, enää ei ainakaan unohda että on raskaana. Vaikka peilistä kurkistava kroonista nälkää ja vessahätää poteva oikutteleva merinorsu muistuttaa ystävällisesti sitten kyllä, jos näin kaikesta huolimatta tapahtuu.
|
Kuva on lainattu Kasia Blanchardin blogista Feeling artsy |