Olin aika varma, ettei minimme tahdo päivänvaloon ennen laskettua aikaa. Mutta niin vain kävi, että pieni saapui maailmaan päivää ennen laskettua aikaa, melko jämpti aikataulu pikkukääpiöllä. Mitään selkeää ennakkovaroitusta ei tullut, ei ainuttakaan kipeää supistusta eikä muutakaan erityistä. Täysin kivuttomat yhdeksän kuukautta, aivan viime metreille asti. Muutaman päivän ajan käväisi jonkunmoinen aavistus takaraivossa, mutta en löytänyt sillekään mitään järkiperustetta. Viime viikolla lenkkeilin ahkerasti ja keskiviikko-iltana (39+5) olimme juuri lähdössä viemään karvaista lasta pissalle, kun vessan lattia alkoi lainehtia. Vedenpaisumus oli tietysti peräisin mahalapsemme uima-altaasta. Hetken asiaa ihmeteltyäni soitin synnärille ja sieltä käskettiin heti lähteä matkaan. Pakkaaminen oli hiukan vaiheessa, joten nakkasin vaillinnaiseen synnärikassiin mitä käteen sattui ja sitten siskoni olikin jo kaaransa kanssa pihassa. Takapenkillä vällyjen välissä maatessa hekotutti vielä kovasti, sellainen positiivinen pikkujännitys valtasi mielen.
Ysin maissa olimme perillä sairaalassa, jossa tulva todettiin lapsivedeksi ja synnytys käynnistyneeksi. Pääsin osastolle odottelemaan synnytyksen etenemistä. Mies passitettiin vielä kotiin, koska supistuksia ei ollut ilmaantunut ja näytti siltä, että hommassa voi mennä tovi jos toinenkin. Melko pian miehen lähdettyä alkoivat supistukset. Alkuun niitä tuli 5-7 minuutin välein ja muutaman tunnin kärvisteltyäni tahti oli kirinyt puoleen. Supistusten aikana koin parhaaksi vääntelehtiä ja kieputtaa lantiota edestakaisin. Seisoin sänkyä ja "rollaattoria" vasten kumarassa ja asento teki kivuista kutakuinkin siedettäviä. Kolmen maissa yöllä soitin miehen takaisin pelipaikalle. Tunnin sisällä pääsimme synnytyssaliin, jossa päätin päästää itseni turhista kärsimyksistä. Epiduraali runtattiin vähän kehnolla menestyksellä vääntelehtivään selkäytimeeni. Kun se sitten viimein löysi tiensä perille, olo oli lähes euforinen, kivut kaikkosivat nopeasti ja unimattikin kävi moikkaamassa pikaisesti. Parin tunnin kuluttua taian vaikutus alkoi hälvetä ja inahteluni herätti myös keinutuolissa uinuvan mieheni. Lisää droppia koneistoon sanoi keho ja palvelu pelasi viimeisen päälle nopeasti. Lisäannos muutti supistuksia harvemmaksi ja niitä päätettiin edistää oksitosiinilla. Yhdeksän maissa alkoivat supistukset olla taas tiheitä ja tuli tunne, että lapsi on kaivautumassa viimein ulos.
Ponnistusvaihe kesti omassa mielessäni ainakin tunnin, paperilla lukema oli kutakuinkin 20 minuuttia. Koska tyyppi oli tulossa peppu edellä maailmaan, mahdollisten ponnistusasentojen repertuaari oli varsin mittava: yksi mahdollinen asento - valitsin sen. Poikkipöydällä oli yllättävän hyvä olla, vaikka jalkatelineet ja puoli-istuva asento olivat kauhistuttaneet etukäteen. Ponnistaminen oli vähän pelottavaa, sitä kun ei juuri voi tietää etukäteen mitä se lopulta vaatii. Eikä voi oikein treenatakaan. Perätilaipanoiden syntymätapahtumaa todistamassa on aina hiukan isompi poppoo. Kätilön ja miehen lisäksi loppuvaiheessa oli mukana ainakin kätilöopiskelija, lääkäri, lastenhoitaja ja mysteeriksi jäänyt viides henkilö, mahdollisesti opiskelija hänkin. Oikeastaan vain kätilön ja miehen läsnäolon muistan hyvin, molempien tuki oli korvaamaton. Muut olivat taka-alalla ja hyvä niin. Aivan hurjan kiitollinen olen siitä, että meille sattui niin mahtava kätilö. Kemiat toimi yhteen mahdottoman hyvin. Kaisa-kätilömme oli erittäin topakka, hän antoi tarkkoja ohjeita ja oli rohkaiseva juuri oikealla tavalla. Kun voivotteluvaihteeni jäi päälle supistusten välissä, kätilö vaiensi ulinani hetkessä ja tiukahkoon sävyyn käski säästää voimia ponnistamiseen. Joku olisi ehkä saattanut potkaista, minä hymisin tyytyväisyyttäni - sen minkä lapsen peppu haarovälissä vain voi. Juuri tuossa tilanteessa koin oloni turvalliseksi kun joku neuvoo, eikä itse oikeastaan tarvitse kuin koittaa sisäistää kuulemansa ja toimia sen mukaan. Kerättyäni kaiken voiman ja rohkeuden, oli kaunis pikkuinen tyttö maailmassa alle kymmenellä ponnistuksella kellon lyödessä 10.10. Napanuora oli löyhästi kaulan ympärillä ja pienen kroppa hiukan sinertävä, mutta pian se jo rääkäisi elonmerkiksi ja maailmamme muuttui pysyvästi. Ei sitä hetkeä voi millään sanoilla kuvailla.
Kaiken kaikkiaan olen mahdottoman ylpeä tiimimme suorituksesta. Synnytyksen ajallinen kesto oli 10 tuntia 25 minuuttia, lienee kohtalaisen lyhyt aika ensisynnyttäjälle. Joku henkilökunnasta taisi mainita "oppikirjamaisesta" suorituksesta - siitä en tiedä, sillä on vain tämä yksi ainoa kokemus, mutta olisin valmis kaikkeen uudelleen. En tiedä miltä suuntavaistoisten raivotarjontalasten ulossaattaminen tuntuu, mutta meidän tyttäremme pakitti maailmaan ainakin pirun tyylikkäästi!
