sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Sivistyneet

Meillä on täällä Turussa ainakin yksi asia, joka taatusti on kadehtimisen arvoinen. Nimittäin älyttömän hieno pääkirjasto. Etenkin lasten osasto on oikein oikein kiva! On paljon leikkitilaa ja leikkikaluja, siistit lattiat, kirjat pienten tasolla helposti maistettavissa tutkittavissa, tosi laaja ja monikielinen valikoima, vekkulit lainausautomaatit, hyvä valaistus sekä leppoisa ja hyssyttely-vapaa tunnelma.









Kontattuaan kirjaston käytävillä poskensa punaisiksi ja koluttuaan läpi ainakin sata opusta, nukahti lukutoukka vaunuihin ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Viimeinen, mutta ei suinkaan vähäisin pluspiste kirjastolle mukavasta kahvilasta, josta voi noutaa vaikkapa pientä verensokerin kohottajaa kotimatkalle. Aiomme konttailla kulturellisti ja sivistyä vahingossa jatkossakin. 

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Napanuora venyy ja paukkuu



Ensilumen kanssa yhtä matkaa saapui erilainen arki. Töihin paluu. Isi jäi tytön kanssa kotiin ja äiti lähti hankkimaan leipää pöytään. Kauhean ristiriitaisia ajatuksia on mielessä päivittäin. Ah miten hykerryttävää tavata aikuisia, keskustella vaihteeksi muustakin kuin yöheräämisistä ja kakan koostumuksesta. Aamulla mukavan kutkuttava olo mahan pohjassa, suukot rakkaille ja aivot narikasta messiin. Mieletön tunne, kun aivolohkot helottaa ylikuumenemisen rajamailla ja takaraivossa käy julmettu naksutus. Mitä mainiointa huomata jälleen, että oikeasti tykkään työstäni ja nautin kun saan haastaa itseäni ja oppia joka päivä lisää. Ja miltäs kuulostaa lounastauko ilman yhtäainutta puntissa roikkujaa tai sylissä maiskuttelijaa? Taivaalliselta! 

Toisaalta työnteko on kohtalaisen pitkän tauon jälkeen aivan älyttömän raskasta, stressaavaa ja muistirukkaa kuormittavaa. Post it-laput tyynyn vieressä koitan illalla viimeseksi pohtia mitä kaikkea olen unohtanut tehdä. Aamun ensimmäinen jännitysmomentti on kurkistaa peiliin ja luokitella silmäpussien järkyttävyysaste. Parhainkaan pakkeli ei tee lopputuloksesta kovinkaan ihmeellistä, mutta kelvatkoon. Juuri kun tuntuu että kiire taitaa tulla, muistan ettei ole bussirahaa ja ryntään keittiöön tyhjentämään lapsen säästöpossua. Pyykkinarulta vähiten kosteat kuteet niskaan ja jääkaapista jotain apetta kassiin. Jaa, siellä ne kolme päivää vanhat eväätkin näköjään vielä lötköttelevät onnellisena laukun pohjalla.

Vaikka tuntuu, että kaikki on ajoittaisista kaoottisista fiiliksistä huolimatta pyörähtänyt käyntiin ihan kivasti, sydäntä raastaa kuitenkin jatkuva erossaolo. Kroonistuva huono omatunto rinnassa ja valtava riittämättömyydentunne harteillani suljen kotioven. Töistä palatessani saatan juosta portaat ylös, jotta näkisin pikkuisen tyttöni vähän nopeammin. Miten se näyttääkin niin kasvaneen. Riemunkiljahduksia. Lattiaa tasaiseen tahtiin rummuttavat raajat saavuttavat minut nanosekunnissa. Puristan pikkuisen kehon rintaani vasten ja rutistan koko päivän edestä. Isimies kertoo päivän kulusta ja hauskimmista kommelluksista. Ilahduttaa kuulla, että kaikki on mennyt hienosti. Toisaalta surettaa, etten itse ollut näkemässä ja kuulemassa sitä kaikkea. Mistä kaikesta mahdan jäädä paitsi. Ja mistä lapsi jää paitsi vai jääkö mistään? Illalla matami kiukkuaa oikein antaumuksella - tottakai vain minulle. Katseessa olen näkevinäni syyllistävän pilkahduksen, älä jätä minua äiti.

Luovimista. Joustamista. Aikatauluttamista. Sopeutumista. Kyllä me hyvin selvitään. Saan onneksi itse määritellä vapaasti työaikani, tällä hetkellä en voisi juuri enempää pyytää. Vapaapäivät tuntuvat jo aivan erilaisilta - vapaapäiviltä. Yhteistä aikaa osaa arvostaa eri tavalla. Päivillä on taas nimet ja kellossa pyörii aika. Hyvää arkea tämäkin on, onhan? 











tiistai 7. tammikuuta 2014

10 kuukautta ja hurjistuvat vinkeet



Vielä illalla viimeiseksi se konttaa tuhatta ja sataa hakemaan tutin omasta sängystään, napsauttaa sen hyvin tomerasti suuhunsa tyytyväinen pilke silmissään, sitten vauhdikas pikaspurtti olohuoneen lattialle, hophei ja toisen olan kautta puolittainen kuperkeikka ympäri - sellaisia se harrastaa tuo kymmenkuinen akrobaatti. 

lauantai 4. tammikuuta 2014

Ihmeellinen vuosi 2013

Viime vuosi oli kiistämättä tähänastisen elämäni mullistavin. Se piti sisällään ainakin suurinta mahdollista iloa, ikävää ja surua, paljon opettelua ja oivaltamista, ihania uusia ja vanhoja tuttuvuuksia, uskomatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta, nöyrää kiitollisuutta, jumalattomasti univelkaa sekä määrättömästi rinnassa puristavaa rakkautta. 

Tammikuu alkoi lapissa. Vuodenvaihde meni mummolan lattialla kuumeisena masun kanssa retkottaessa. Kotiinpaluun jälkeen pidin itseni varsin kiireisenä työkuvioiden kanssa. Siviilissä jumahdin totaalisen virtuaaliseksi, sillä liityin erääseen verkkoyhteisöön. Hymynkare huulillani lausun vielä kerran Maalismammoilleni kiitoksen yhteisestä vuodesta, se oli unohtumaton! Toivottavasti saamme vielä monenmonta hienoa yhteistä vuotta. 



Helmikuussa aloitin äityslomani ja siirtymää konkretisoi mieleenpainuvat vauvakutsut. Vaikka hengähdystauko tulikin tarpeeseen, tuntui joutenolo välillä loputtoman pitkältä ja pitkästyttävältä. Odottomatta helmikuinen haukottelu vaihtui kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa musertavaan suruun, kun äitini nukkui pois. 



Maaliskuussa saimme arkeamme valaisemaan valloittavan tyttölapsen. Vieraita kävi enemmän ja vähemmän, kiitos kaikille meitä tervehtimään tulleille ja muuten myötäeläneille, teillä on ollut suuri merkitys jaksamisessamme!





Huhtikuussa ajoimme tuhansia kilometrejä, kävimme lapissa tervehtimässä sukulaisia ja hyvästelimme äitini viimeiselle matkalle. Huhtikuussa tyttäremme sai myös ikioman nimen sekä maailman parhaat kummit. 





Toukokuussa olimme ristäisreissun jäljiltä yhä menossa, pieni lyyli kävi tutustumassa hiukan paremmin isovanhempiinsa, serkkutyttöönsä, enoonsa sekä äitinsä nuoruudenmaisemiin. 




Kesäkuussa nautimme auringon lämmöstä. Alkuvuoden reissuteemalle antautuen lähdimme jälleen lappiin, tällä kertaa junan kyyditseminä. Matkan varrella pysähdyimme juhlimaan ripille päässyttä veljeäni sekä serkkuni häitä. Kilpisjärveltä, Pohjois-Norjasta sekä Porttipahdalta äitini lapsuudenmaisemista imin itseeni valtavasti luonnon voimaa, kauneutta ja rauhaa. 










Heinäkuussa purimme reissukamat ja vietimme kaupunkikesää leppoisasti. Tapasimme pampulan kanssa paljon vauvakavereita ja äitiystäviä. 



Elokuussa  alkoi eloamme rytmittää muskari ja kerho. Tyllerö lähti vähitellen liikkeelle ja peli oli menetetty arkemme muotoutui mukavan sähäkäksi.



Syyskuussa typyllä tuli puolikas vuosi mittariin ja juhlimme pienesti. Samaan aikaan pohdin kuumeisesti tulevaa töihinpaluun ajankohtaa ja sain kirjeen, jossa luki "tervetuloa opiskelemaan!"



Lokakuussa pimu sai ekaa kertaa jalkaansa vuotta aiemmin ostamani sukkahousut, malttamattomuutta oli tuolloin ilmassa muutenkin kuin vain sukkisten osalta. Lokakuussa tyllerö sai myös nimipäivälahjoja ja omatuntoni piti minulle äreän puhuttelun kun olin itse unohtanut päivän ihan kokonaan. Aloitin syksyn ratoksi myös (jatko-)opinnot, pehmeästi ilta per viikko. Tein myös muutaman työkeikan, todetakseni vain, että vielä ainakin hetken voin jatkaa kotona oloa. 





Marraskuussa hurautimme juhlimaan typyn serkkutytön ja minun kummityttöni toista syntymäpäivää.  Muuten puuhastimme mm. joulukortteja ja myimme pieneksi jääneitä vaatteita (valitettavasti suurin osa niistä oli minun, ei tytön).



Joulukuussa kasvateltiin kaksi komeaa hampaanalkua, piipahdettiin valmistujaisissa, mässättiin järkyttävä määrä torttuja ja suklaata ja vietettiin pikkumurun ensimmäinen joulu. Vuoden vaihtumista odoteltiin kotosalla siskon poppoon hyvässä seurassa. 





Voi miten huima vuosi se olikin, raskas mutta antoisa. Olkoon tämä vuosi onnea täynnä, hyvää tätä vuotta teille kaikille!