Muutaman tunnin huvipuistoretki saatiin turvallisesti päätökseen. Kotona alkoi olo olla sellainen, että hälyytimme mummon ja ukin hakemaan esikoisen hoitoon. Matka mummolasta meille kestää reilun vartin ja sinä aikana supistukset muuttuivat tiheämmiksi, niitä tuli parhaimmillaan alle kahden minuutin välein ja hiukan nousi jo hikikarpalot otsalle kun mietin ehdimmekö taittaa 45 minuutin matkan sairaalaan jos ne tihenevät entisestään. Lähdimme sairaalaa kohti samalla ovenavauksella kun apujoukot saapuivat tylleröistä hakemaan. Automatka ei ollut ollenkaan niin leppoisa kuin esikoisen matka synnytyssairaalaan - silloin naureskelin takapenkillä vällyjen välissä jännittyneesti niin, että lapsivesi lorahteli iloisesti naurun tahtiin, ei ollut tietoakaan supistuksista. Tällä kertaa perillä sairaalassa supistusten käyrät piirtyivät paperille hurjaksi vuoristoradaksi. Kätilö tutki kropan tilanteen ja totesi synnytyksen olevan käynnissä ja kohdunsuun auki 4cm. Ihana Susanna-kätilömme kysyi toiveitani synnytyksen ja erilaisten kivunlievitysmenetelmien suhteen. Kerroin, että toivoin selviäväni ilman epiduraalia tai muita järeämpiä apukeinoja. Aivan ensimmäiseksi pääsin ammeeseen. Aluksi kuumahko vesi tuntui etovalta ja olin jo aikeissa muuttaa mieltäni kylpyidean suhteen, mutta päätin kuitenkin kokeilla onko vesi elementtinä niin ihmeellinen kuin mitä monesti puhutaan. Ja kyllä, mini-jacuzissa loikoillessani saatoin hetkellisesti aikamatkustaa palmujen alle ja unohtaa tyystin vallitsevat olosuhteet. Vesi lievitti supistuskipuja tehokkaasti ja olo oli kevyempi kun tunteihin.
Puolentoista tunnin pulikoinnin jälkeen siirryin synnytyssaliin. Ensimmäisenä huolehdin radion päälle ja aukaisin kaikki räppänät, kuuma kylpy teki (jo ehkä valmiiksi hiukan tukalasta) olosta aika lämpöisen. Kangastukset haihtuivat nopeasti ja kipu alkoi nakertaa lujemmin. Sattumalta silmiini osui jumppapallot huoneen nurkassa ja päätin kokeilla olisiko pallosta apua. Esikoisen synnytyksestä valaistuneena tiesin, että liikkuminen oli minulle elinehto mitä supistusten lyömiseen tuli. Pallon päällä pomppiessa kroppa pysyi mukavasti ja pienellä vaivalla liikkeessä ja pompputahtia säätelemällä pääsi jollain tavalla kivun herraksi. Ilokaasua ei esikoisen perätilan vuoksi minulle annettu, joten nyt olin utelias kokeilemaan sitä. Toki jännitti, että mahtaako siitä tulla huono olo, mutta toisaalta eipä siinä kauhean kaseva fiilis ollut muutenkaan. Onneksi tulin testanneeksi, voi mitä hurmaavaa huumetta se olikaan! Huone ympärilläni muuttui utuiseksi,
päästäni kivusta hävisi hurjin terävyys ja keinuin pallolla kuin kevyessä transsissa. Aluksi ei naurattanut, sen sijaan tervehdin tottuneesti yrjökuppia, mutta kuulemani mukaan myöhemmässä vaiheessa olen hurmioituneena tarjonnut ihanaa ainetta myös miehelleni, joka jostain syystä katsoi kuitenkin aiheelliseksi kieltäytyä ja keskittyä pitämään minut ja vauvan ehjänä pallon päällä. Käskytin miestä pitämään tukijoukkoni ajan tasalla - koska onhan lupauksista pidettävä kiinni, vaikka sitten puoliksi tajuissaan pallon päällä keikkuen.
Reilun tunnin kaasupäissäni pomputeltuani tuli tunne, että vauva on löytämässä tiensä perille. Kapusin makuulle ja ponnistaminen sai alkaa. Esikoisen synnytyksestä muistan hyvin miten supistuksen saapumista seurattiin monitorilta ja ponnistin käskystä vailla minkäänlaista ponnistuksentarvetta. En tiedä johtuiko se epiduraalista vai perätilasta vai jostain muusta. Nyt ponnistuksentarve oli hyvin vahva eikä minun todellakaan tarvinnut arvailla sopivaa ajankohtaa ponnistamiselle. Tavallaan oli huojentavaa, että kroppa ohjasi synnytystä vahvasti ja tiesin ja tunsin koko ajan, että synnytys etenee hyvin ja pian tapaisimme ihanan pikkusiskon. Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta tietyllä tavalla tämä synnytys tuntui kipuineen voimakkaammalta. Lääkkeettömyys oli aika brutaali vaihtoehto, mutta silti olen tyytyväinen valintaani, koska kestin kivun loppuun asti ja synnytys eteni rivakasti, eikä supistuksia tarvinnut jouduttaa, kuten edellisellä kerralla epiduraalin jälkeen. Kroppa tuntui kovasta kivusta huolimatta koko ajan omalta, eikä tarvinut huolestua lääkkeiden aikaansaamista tuntemuksista tai siitä onnistuuko kivunlievitys toivotulla tavalla. Ihanaa oli myös se, että kaikki sujui niin paljon nopeammin, väsymys pysyi loitolla hyvin ja voimat riittivät paremmin loppuun asti. Ponnistaminen oli samaan aikaan hurjaa ja palkitsevaa. Sitä on hankala kuvailla. Säälimätöntä kipua, jota haluaa kuitenkin tuntea, jotta se joskus loppuu. Kovan työn tuloksena, kaikkensa antaneena, on aivan upeaa nostaa syliinsä maailman kallein lahja. Viisi minuuttia yli puolen yön, Robin Thicken svengaavassa tahdissa ja kätilön naurahtaessa lyriikoille "niin, you´re a good girl", syntyi kaunis lapsemme, isosiskoaan kovasti muistuttava pikkunen tyttö. Viisi minuuttia kesäkuun puolella, täpärästi kesän lapsi. Viisikymmentä ja puoli senttiä ja kolmetuhattakaksisataakahdeksankymmentäviisi grammaa onnea annettiin vaalittavaksemme.
Valtavan suuri kiitos rakkaalle miehelleni, osaavalle hoitohenkilökunnalle, hoitoapuna toimineille isovanhemmille ja ihanille tukijoukoille lähellä ja kauempana ruutujen ja näppäinten takana, tämä kokemus oli hieno ja te olitte siinä vahvasti osallisia.
Esikoisemme synnytystarina löytyy
täältä.
