sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Tulehan kevät!






Lumi on kaikonnut aikaa sitten, vai mahtoiko sitä tulla oikeastaan edes kunnolla - kuvista huomaa, että on sitä ainakin hetkellisesti ollut, vaikka aika surkea talvi kaikkinensa. Kevätreleet odottelee kaapissa runsaampia plusasteita  ja aurinkoa - voi tule nyt äkkiä jo!

perjantai 21. helmikuuta 2014

21022014


Hei mummi! Minä olen Pimu. Vaikka tiedäthän sinä minut. Harmi, ettei me ehditty tavata koskaan. Paitsi mahan läpi. Ja arvaa mitä, minä kuulin sinun naurun sinne asti! Minustakin tulee isona kovaääninen, sellainen kuin sinä olet. Välillä onnistun siinä jo nyt, vaikka olen vasta ihan pieni. Äiti sanoi, että sinä olisit varmasti rakastunut minuun. Olen minä kyllä ihan söpö, vaikka itse sanonkin. Me ollaan molemmat kuulemma enkeleitä. Minä olen pieni enkeli ja sinä olet minun oma suojelusenkeli. Suojelethan minua seuraavankin vuoden, lupaathan? 

Me kuunneltiin äitin ja isin kanssa illalla tällainen laulu ja haluttiin lähettää sinulle terveisiä:

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Helmihommia











11-kuinen "vauva" on ottanut ensiaskeleensa ja tuplannut salaa hammaslukunsa. Pimu on melkoinen touhottaja. Tämän hetken suosikkihommia on muun muassa vessapaperin popsiminen (salaa tietysti tapahtuu tämäkin), pyykkääminen (ja pyörivän rummun tuijottaminen lähes hypnoosissa), koiran paijaaminen (ja joskus myös vähemmän hellä käsitteleminen), liikkumistreenit (myös unissaan) ja laulaminen (kovaa ja korkeelta tottakai). 

"Minä itte" se varmasti sanoisi jos osaisi. Sen sijaan sen suusta kuulee välillä ihan oikeasti sanat "äiti", "isssss" (isi), "nam", "pupu" ja "ytsi" (yksi). Ymmärrys menee tietysti hurjasti edellä, aika mukavaa kun voi jo vähän vastavuoroisesti kommunikoidakin, kun toinen on välillä ihan kartalla mistä puhutaan. Tosin hyvin valikoivasti daami kapasiteettiaan käyttää, kyllä loppuu ymmärrys kuin seinään, kun käsi on juuri läiskähtämässä koiran kippoon ja äiti rääkäisee tiukan EI:n. 

Pampula sai Runebergin päivänä pikkuisen serkkupojan ja tämän pienen herran ja ylpeän isosiskonsa tapaamista odotamme kovasti. Taitaa olla niin, että viimeistään noiden pienimmäisten kohdatessa konkretisoituu, että tämä oma ei kai sitten enää olekaan vauva. Hurjaa. 

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Ystävykset

Ennen typyn syntymää olimme vähän huolissamme miten perheemme hemmoteltu pallero, nyt 8-vuotias Nala-rouva suhtautuu uuteen tulokkaaseen. Karvalapsi ei ollut liiemmin pikkuisia tavannut ja ulkona kiljuviin ja poukkoileviin mini-ihmisiin se suhtautui aika varauksellisesti ja pelokkaasti haukkuen. Jakamaton huomio ja lekottelu ihanassa hiljaisuudessa päättyi maaliskuun yhdestoista kun kotiuduimme synnäriltä ihmeellinen rääkyvä kakkakäärö mukanamme.

Aluksi olimme hyvin varovaisia, koiraa ja vauvaa ei jätetty lähekkäin keskenään edes pieneksi hetkeksi. Koiralle yritettiin antaa huomiota entiseen malliin ja selittää (omiin sanoihin vain hennosti luottaen), ettei kummallinen melutoosa ole lainkaan vaarallinen ja sen kanssa opitaan kyllä pärjäämään. Ihmislapsi kasvoi ja alkoi rekisteröidä ympäröivää maailmaa. Se ei kuitenkaan alkuun ollut juurikaan karvaisesta otuksesta kiinnostunut. Ja tunne oli ihan molemminpuolinen, monta kuukautta nuo kaksi elelivät saman katon alla toisistaan piittaamatta. Ensimmäisen puolikkaan vuoden ja lapsen varsinaisen liikkeelle lähdön jälkeen asiaan tuli muutos. Koiran kävellessä ohi, helähti pikkuisten huulten välistä kuplivaa kikatusta ja kädet ojossa, silmät suurina se viuhotti kohti heiluvaa häntää. 

Tänä päivänä koira on tytön mielestä maailmassa hauskinta - wc-paperin syömisen ja lattiokaivon repimisen ohella tietysti. Ja kyllä vaikuttaisi siltä, että koirakin on tytön perheeseensä kelpuuttanut. Keittiön kynnyksen tuolla puolen vallitsee kaksikon ihan omat lait. Häkellyttävän aukoton salaliitto, jonka synnystä ei ole kenelläkään minkäänlaista aavistusta. Ennen niin tottelevainen ja nöyrä piski vähät välittää vanhoista säännöistä, vaan hiippailee vaivihkaa pöydän alle lipomaan pikkuista kouraa, jonka kätköihin on piilotettu pastaa näkkärillä. Tyttö hymisee tyytyväisyyttään, uittaa vielä käden piimälasissa ja ojentaa sen sitten kohti odottavaa kuonoa. 

Hellästi paijaten ja välillä vähän rajummin retuuttaen typy hekottaa koiralle/koiran päällä, joka kääntyy vähän parempaan asentoon koulittavaksi. Pikkusormet naputtavat tassuja ja kiskaisevat korvasta - siristellen olat koholla pikkudaami jää odottamaan kutkuttavaa naamapesua. Tarpeen tullen koira osaa onneksi ottaa myös lepotauon ja vetäytyä omaan rauhaansa. Tytön on vielä vähän vaikea ymmärtää, miksi joku tarvitsee taukoa hänestä. Miksi ovi suljetaan ja hauska jahtausleikki pitää vaihtaa johonkin paljon tylsempään puuhaan?! Onneksi lapsella on kastemadon muisti ja nanosekunnissa harmitus vaihtuu pikkukivien metsästykseen tai muuhun ihanaan puuhaan.

Liikuttavaa miten mainio parivaljakko noista on tullut. Minä, joka en aina ole pelkästään lämmöllä koiraa mietiskellyt, suhtaudun siihen paljon rennommin ja ajatellen sitä nyt enemmän laumani osana. Toivottavasti saavat nauttia ystävyydestään vielä monta vuotta.