Mihin riennät aika?

Jännää on se, että "olisipa jo" alkaa hiljalleen kääntyä siihen päinvastaiseen mantraan: "ei kai ihan vielä, eihän?" Käsittämätöntä, että noin joka kolmas päivä on perjantai. Ensi viikolla on maailmanloppu aatonaatto, heti pian vaihtuu vuosi, tammikuussa kolme viikkoa töitä ja sitten äitysloma. SIIS MITÄ, yhteensä neljä vaivaista työviikkoa ja sitten aika käynnistellä aivan uudenlainen ura?!

Jospa pysäytettäisiin se hetkeksi, ihan vain että pysyn varmasti perässä. En tiedä mitä kaikkea tässä pitäisi ehtiä (ja totta puhuakseni en uskalla edes ajatella, viisarit kai vain kiihdyttäisivät tahtiaan) mutta pitäisikö nyt olla jotenkin valmiimpi kuin kuukausia takaperin ja entä jos ei ole ihan varma onko? Niin, se juoksee silti. 

Tällä viikolla neuvolassa kuvun (kohdunpohjaksi taisi lääkäri sitä nimittää) korkeudeksi rustattiin 25 senttiä ja lapsemme painoksi 1140 grammaa. Sekin kuulostaa jo niin paljolta, alkujaan muutaman gramman pikkuruinen katkarapu kiipeilee nyt keskikäyrillä. Vai kroolaileeko se - on ainakin missä polskia. Vettä on siis edelleen ihan normaali määrä eikä kontrollin tarvetta enää ole. Tapaamme mukelon ehkä seuraavan kerran syntymäpäivänä, oh my! 

Tammikuussa menemme pariin otteeseen perhevalmennukseen. Sen tarjoaman annin suhteen olen jostain syystä aika skeptinen...voiko joku täysin vilpittömästi kokemuksesta kertoa, että siitä on ollut oikeasti hyötyä? Vuoden alusta vaihtuu myös neuvolatäti, mikä ei oikeastaan hetkauta juuri tippaakaan (tämä on varmasti blogihistoriani kyynisin kappale ikinä, sori! :D) Jos saa toivoa, niin vähän sellaista reippaampaa työotetta, pikkuisen huumoria ja elämäniloa peräänkuuluttaisin seuraavalle tädille. Eikä niin haittaa vaikkei olisi täti-ikäänkään ehtinyt. 

Ja jos toivehanat on nyt kunnolla auki, niin rakas lapseni, käännythän pian raivotarjontaan. Ehdoin tahdoin en ilmoittaudu vapaaehtoiseksi perätilasynnyttäjäksi enkä myöskään kinua leikkauspöydälle, en! Joulupukki, sinuakin muistan toiveillani: Bodyshopissa on sellaista ihanaa kaakaovoita, jonka sanotaan muun muassa ehkäisevän raskausarpia. Olinpa kuinka sinisilmäinen tahansa, tahtoisin purkillisen sitä. Kiitos. 

Armoton varustelu alkakoon

Viikonloppuna tuli hankittua vaunut, hoitolaukku, pinnasänky, patja ja petauspatja, peitto, sängyn reunapehmusteet, petivaatteita...ja ei kai sitten muuta? No olihan siinäkin kyllä jo. Isompiin hankintoihin verrattuna vaatteiden ostaminen on niin älyttömän (liian?) helppoa: otan rekistä mukaan sen mikä silmää, ihoa ja kukkaroa miellyttää, harvoin sitä tarvitsee pohtia sen kummemmin. Mutta kylläpä oli ummikko pihalla lastentarvikeliikkeessä. Teleskooppiheittoaisakennorengasadapteripikalukitus vai mikä se nyt olikaan?! Otetaan vielä uudestaan, vähän hitaammin ja vielä paljon hitaammin ja selkokielellä kiitos vain. 

Esimerkiksi vaunuja ei kyllä totisesti ole eilen keksitty, ajatelkaa: vaunuissa kehtotoiminto, ilmastoitu/eristävä kopan pohja, puhkeamattomat renkaat, erilliset talvirenkaat, ynnämuutasitäsuntätä tarpeellista ja mahdollisesti jotakin tarpeetontakin, huh! 

Päivän mittaisen neljän hengen ankaran pohdinnan, kolmen liikkeen koluamisen ja poskia punehduttavan tinkaamisen seurauksena meille on nyt tulossa mainiot Emmaljungan Edge Duo Combit, Denim Blackinä, ilmakennorenkailla ja isoilla kääntyvillä etupyörillä. Mikäli myyjien markkinapuheisiin, valmistajan verkkosivuihin, kanssaihmisten kokemuksiin sekä omaan ensivaikutelmaan on luottaminen, lyhyesti kuvailisin, että: tyylikkäät, laadukkaat, turvalliset, kevyet, tilavat (ja tilaa vievät), kestävät, arvonsa pitkään säilyttävät, ympäristöä kunnioittavin arvoin valmistetut, ainoastaan aikuisten voimin rakennetut, melkein kotimaiset (hehheh) vaunut. Helpotkin ehkä - tosin koulutus on kesken, koska pikkutyypin menopeli ei ole vielä kotiutunut. Toivotaan, että ovat maineensa veroiset ja palvelevat hienosti ja pitkään. (Ja jos eivät, niin olisi parempi sitten hajota sen kahden vuoden takuuajan sisällä!) Toivotaan myös, että vaunuille on paljon käyttöä. Alku on lupaava, sillä janoan vaunulenkille nyt heti! Uupuu ainostaan vaunut ja vauva, mutta myötämielinen asennekin on paljon, eikös?

Kutakuinkin jotakin tämänsuuntaista, renkaat on erilaiset, enkä rungostakaan mene takuuseen, mutta sinne päin :) 

Pinnis on puolestaan hyvin simppeli: valkoinen, ihan jämäkkä ja pohja on mahdollista säätää kolmeen eri korkeuteen. Koko systeemi maltillisella hintalapulla. Täyttää siis kaikki sille asetetut kriteerit. Tästä on hyvä jatkaa. Hoitopöydän toivon löytäväni käytettynä. Ja kaukalo tulee jos autokin tulee. Tosin tänä vuonna en ehkä osta enää mitään. Paitsi aivan hurmaavan maatuska-ruokalapun taisin tilata juuri Facebookin kirppisryhmästä. Niin vaan oli herkullinen. Pikkuisen olen karderoopiakin päivittänyt - siis mukelon, omaani en sen sijaan niinkään ja sen ehkä hiljalleen huomaa. Satuin juuri kauppareissulla katsahtamaan vahingossa sivuprofiiliani peilistä ja olin lentää persuksilleni. Tavallaan aika vänkä tunne kun ei tunnista hetkeen itseään ollenkaan. Talvitakin napit singahtelee yksi kerrallaan huitsinnevadaan ja sinnikkäästi odotan, et tulis alennusmyynnit ja löytyis joku siedettävä puolijoukkueteltta puoli-ilmaiseksi.

Pedata en aio ennen vauvan tuloa, sen verran taikauskoinen olen. 

Loiskis!

Terveisiä hiljaisuudesta, täällä ollaan ja voidaan hyvin! Pikkuisen uima-altaaseen on tullut lisää vettä, nyt sitä on ihan normaali määrä. Vielä ennen joulua päästävät mamin kurkkimaan mahdollisen hysterian varalta. 

" Tyytyväisyys on vaikea laji

Maailma on täynnä joutavaa marinaa --

Helposti saattaa unohtuu, 

Ettei elontiekään itsestäänselvyys oo

Se oli niin pienestä kii,

Tie oli vaarallinen, 

Mut jäätiin henkiin

Se saattais kostautuu, 

Jos mä sen teen, 

Että mä nostan pilviin pään

Tai humallun maallisesta materiasta

Enkä pidä elämänlahjaa enää minään --

Vaikka kaikki ei ookaan perfektii

Pelkkää simaa ja serpentiinii

Välillä on hyvä ottaa perspektiivii 

Laajentaa näköpiirii

Ja kun näkee maailmaa, 
Avaraa ja julmaakin, kenties huomaankin

On paljon mitä ottaa selviönä

Mullekin alkaa selvitä 

Pikkuhiljaa

Kiitollisuutta,

Mä haluun olla kiitollisempi, 

Pitää olla kiitollisempi
Ja joka päivä, joka ilta vain enempi

Kiitollisuutta, 

Mä haluun nähä kiitollisuutta

Pitää olla kiitollisempi "

(Jukka Poika - Kiitollisuutta)

Isinpäivän aatokset

Minä olen niitä, joiden mielestä ystävänpäivä, isänpäivä ja äitienpäivä on ehdottomasti joka päivä. En ole ehdoton, mutta tuntuu, että osa juhlapäivistä vaan on vähän turhaa hömppää ja niissä on aikalailla kulutuksen makua. Siinä kohtaan jouduin kyllä heltymään, kun osa oli postannut facebookiin niin mahdottoman suloisia kuvia tämän aamun pikkuleipureista, eihän sitä voinut kun vetää suupielet korviin. Mutta siinä ollaankin mielestäni asian ytimessä - ei vedetä överiksi, vaan tehdään isi onnelliseksi pienillä asioilla. Toisaalta on kiva, että on ihan oikeita juhlapäiviä, vaikkapa juuri päiviä isille ja äideille. Ihan jo niitäkin vanhempia ja lapsia ajatellen, jotka eivät tapaa päivittäin - on sitten yksi hyvä syy lisää viettää aikaa yhdessä. Tai kävellä hautausmaalle ja lähettää pilven reunalle muutama kaunis ajatus. Ja kyllähän jokainen ansaitsee tulla muistetuksi - edes sen yhden kerran vuodessa, vaikka toivottavasti hyvin hyvin monta kertaa enemmän. Onnea ja kiitos isit - tänäänkin!

Tänä vuonna pohdin pitääkö melkein-isyyttä juhlistaa jotenkin. Päädyin käytännönläheiseen, mutta varmaan ratkaisuun: levyllinen pähkinäsuklaata - toimii aina. Lisäksi vielä "talven" ekat joulutortut, hiukan tuli tummapaahtoisia, mutta mahdetaan niistäkin selvitä. Ensi vuonna kenties sitten jotain spesiaalimpaa - ei mitään kohtuutonta kuitenkaan - vähemmän on enemmän, niin se yleensä vaan menee. 

Sattuipa juuri tälle illalle kun aloin täyttelemään Kelan kaavakkeita - hämmentävintä siinä ehkä oli, ettei niitä ollutkaan montaa! YKSI kaavake, jolla haetaan montaa eri asiaa (lapsilisää, vanhempainpäivärahaa ja äitiysavustusta). Mitä on tapahtunut hurjalle byrokraattiselle KELA:lle?! Eikö olisi hankalampaa hakea kaikkia edellä mainittuja eri lomakkeilla ja varmuudeksi kiusata kansalaista pistämällä kaikki teksti vaikka arabiaksi tai mandariinikiinaksi? Minusta tuo vaikutti liian helpolta...toivottavasti en joudu syömään sanojani myöhemmin. 

Joka tapauksessa - äitiyspakkauksesta tuli mieleen monta juttua. Ensinnäkin: ihan tyhmä nimi sillä. Lapsellisuuspakkaushan se on, jos nyt äidille yksi pari kestoliivinsuojia ja paketti Libressejä, niin ei kai se siitä äitiyspakkausta tee? Missä ihmeessä ovat suklaa, ihanat kofeiinittomat teelaadut, joku näpsäkkä imetyspaita, pinkeät tavoitefarkut, roskalehdet, saippuasarja-dvd:t ym.? Jos kerran haluavat tuolla nimellä sitä kutsua. Ja kröhöm, etenkin isänpäivän iltana tuntuu julmalta, että iskät on tyystin unohdettu. Pakata nyt pahvilaatikko täyteen vauvakamaa ja pistää nimeksi ÄITIYSpakkaus.  Ai niin - onhan siellä kondomeja sentään. Vanhemmuuspakkaus olisi parempi nimi - tosin silloin sieltä pitäisi löytyä konvehtien lisäksi myös uusin Tieteen Kuvalehti ja mahdollisesti jotain (älyttömiä!) videopelejä. Ainakin meidän paketista. Ehkä Kela on todennut saman - helpompi pistää rasvaa ja vaatteita vauvalle kuin rakentaa kaikenlaisille hassuille vanhemmille oman maun mukaisia kummallisuuspakkauksia. Mutta  pliis muuttakaa se nimi! Ajateltiin kyllä ottaa se paketti, nimestään huolimatta. 

Niin kauan kun nimi on ja pysyy (ihan varppina 4-ever), niin kyl maar isälle pitää olla oma paketti. Ja jos ei Kela sitä tee, niin minä teen sen itse. Monissa nettikaupoissa on ihan omat isyyspakkaus-osastonsa, joista löytyy ihan päteviä ideoita. Osuvimmat idikset on kuitenkin ehkä puskaradion tai foorumeiden kautta bongattuja. Tässä muutamia pohdintoja ja alustava hankintalista:

- Maastokuosinen kestovaippa - mahdollimman iisi ja cool. 

- Kertakäyttöhanskoja ja pyykkipoika - tosi sinappisiin tilanteisiin ihan vaan isin mukavuutta ajatellen.

- Saman teeman alle istuva body, jonka rinnuksissa teksti: "Don´t look at me, that smell is comin´ from my dad."

- Vapautus vaipanvaihdosta -kortti spessutilanteeseen, saa käyttää vaan kerran

- Jotkut supersöpöset kylpypyyhkeet vaaville ja isille - ei haittaa vaikka molemmat prinsessateemaisia ja yhteensopivia

- Teematutteja, esimerkiksi tekstein "mute button" ja "isin pelikaveri" - mielellään ergonomisia ja pimeässä hohtavuus katsotaan plussaksi. 

- Korvatulppia - niihin tilanteisiin, joissa tutit ja tissit ei paljon auta.

- Vauva omistajan opas - käyttöohjeet, vian määritys ja ensimmäisen vuoden huolto. (Borgenicht &  Borgenicht 2011.) Tarkemmat speksit esim. täältä. 

- Superman logolla varustettu isi-paita --> tosi hieno, saapui viime viikolla

- Tähtää ylemmäs isi -ruokalappu --> Vaaleanpunainenkin vielä, aika kiva

- Energiajuomaa ja paperipussi synnärille

- Törkeesti suklaata samaan paikkaan - tosin viisas mies lahjoittaa ne hyvissä ajoin synnyttäjälle

- Parkkirahaa/taksirahaa - jos oikeasti tulee järjetön kiire

- Sikari - syntyvien lasten lukumäärän mukaan, eikä tupruttelua sovi sitten todellakaan ottaa tavaksi!  

- Optio yhdelle vähän imelälle jutulle, esim. I love dad-sukille tai muulle siirappikamalle 

- Lahjakortti isin lempijuttuja varten, vaikkapa pelikauppaan tai vapaa viikonloppu -lahjakortti vaellusreissua tms. varten, JOS sitä omaa aikaa vielä joskus on

- Käyttöohjeet tälle kaikelle materialle ja pieni vihjaus siitä, että rakas synnyttäjä on jatkossa muutakin kuin maitomeijeri, häntäkin saa (pitää!) hemmotella, esimerkiksi "näin ja näin ja näin" voit tehdä sen helposti.

Tällaisia en ole nähnyt Suomen nettikaupoissa, mutta rapakon takana myydään ainakin ja mahtaa niitä lähempääkin löytyä, kun oikein pistää etsien.

Miltäs kuulostaa? Jääkö jotain olennaista uupumaan?

Helpotus ja huoli

Hiukan on kiirettä pidellyt. Jos me nyt vaikka saatais viimein tuolle isikokelaalle ammatti! Vielä en uskalla huokaista, paitsi vähän: PHUUUUUUUUUUHHH! Molotovin coctail korvien välissä, kroppa myötästressistä tutisten ei ole ollut aikaa turhia murehtia tai märehtiä. Nyt odotan vuosisadan hedaria ja sadan vuoden unta, autuutta. 

Ehkä viimeksi sorruin liiaksi arvuutuksiin (pidän vaan teitä älykkäinä), nyt lupaan olla suorasukaisempi. No niin: meillä oli siis rakenneultra ja siellä näkyi melko varmasti häpyhuulet (valitan, se täti käytti juuri tuota sanaa). Empiirinen tutkimukseni osoittaa, että sormustesti on vedenpitävä, tietäkää se. ;) Siellä näkyi myös kasapäin sormia ja varpaita, nätti sydän (en keksinyt itse, ultratäti totesi tämänkin),  aivot, rakko ja mitä kaikkea. Tai siis jotkut olivat näkevinään, mä en kyllä oikein taaskaan meinannut osata rakentaa siltaa kuvan ja lapsen välille. Tyyppi on jo niin iso, ettei sitä oikein meinaa saada enää kerralla kuvaan. Ihan kahjoa, miten niin pieni voi muka olla niin iso! 

Liikaa ei ole tarvinut leijua kuitenkaan. Meidän pikkutyypin uima-altaassa on vähän niukanlaisesti vettä. Riittävästi, mutta normaalin alarajalla. Vielä. Vieläkö ensi viikolla ja ensi kuussa? Entäpä ensi vuonna? Maaliskuuhun on valtavan pitkä aika. Ollaan siis rakenneultran jälkeen päästy moikkaamaan typyä (älkää sitten syyttäkö mua jos sillä onkin kivekset!) jo kertaalleen ja ensi viikolla päästään taas. Päästään tosiaan, niin mä sen koen. Kunnon lääkärit, kunnon laitteet ja kunnon hillomunkit. Kumpikaan lääkäreistä ei muuten sanonut tutkimuksen päätteeksi, että "mä en nyt oikein löydä noita munuaisia, mutta siis kun mä olen VAAN hoitaja, parempi että lääkäri kattoo vielä, kyllä ne varmaan siellä on..." Kyllä oli ultrahoitsun sanaan helppo luottaa (niin muuten, häpyhuulet tai pallit, ei oo iso ero jos kattoo silmät ummessa?!) Ja älkää peljätkö, en mä sitä tylyttänyt näin, kunhan teille purnaan ja puhisen, jotta pystyn taas vääryyttä kohdatessani tukkimaan suuren suuni. Kiitos ja anteeksi. :) Nyt siis kontrolleissa käydään tarkistelemassa, että nestettä piisaa. Viime viikolla sitä oli saman verran kuin edellisellä. Mikä on siis hyvä. Lapsiveden määrä voi siis vaihdella, eikä sitä oikein edes kuulemma tiedä, miksi toisilla on vähän ja toisillla liikaa. Pitää seurailla tilannetta.

Sanomattakin kai selvää, että pikkuhuoli (tai karsea epävarmuus, miten sen nyt ottaa) on muuttanut asumaan jonnekin varpaiden ja kakshaarasten välimaastoon. Toisaalta hyvä opetella elämään sellaisenkin tunteen kanssa, lapsihan tarkoittaa muutenkin kutakuinkin painonsa verran vastuuta, ei se huoli tästä varmasti yhtään vähene. Ikinä. On vaan opittava hyväksymään se fakta, että joihinkin asioihin omat vaikutusmahdollisuudet on noinapaut pyöreät nolla. 

Mieli on kuitenkin aika tyyni ja fiilis hyvä. Nautin täysin rinnoin (kai kaikki imettävät äidit käyttää tuota joka lauseessa?) meidän elosta. Esim. superihanista nettikaupoista! Miksei kukaan ole aiemmin kertonut ettei todellakaan ole pienintäkään järjenhäivää mennä merta edemmäs kalaan tai jos tuokaan kielikuva ei oikein natsannut, niin Stockalle mummojen tönittäväksi, kun voi keinuttaa läppäriä mahan päällä, klikkailla kamaa sähköiseen ostoskoriin ja hyristä tyytyväisyyttä?! 

Onko muka jotain (ällö)söpömpää, hä?

Niin ja kungfu-mestarin mojautukset tuntuu välillä jo mahan päällekin! Hyrrrhyrrr, nautimme.

Messuiloja typyjen kesken

Helsingin messukeskuksessa oli eilen aivan rutosti populaa ja sitäkin enemmän mahtavia kirjoja! Kirjamessut on oikeastaan mulle vuoden yksi kohokohdista. Perinteisesti taloudellisuuden taju katoaa olemattomiin ja psyyke kylpee kirjaorgasmeissa. Niin kävi tänäkin vuonna. 

Tänä vuonna tosin huomio liimautui aika jämäkästi mulle ihan uudenlaiseen kategoriaan: lastenkirjoihin. Oih ja voih. Kyllä saavat maailman lapset aika onnellisia olla. Kirjat pullollaan mykistäviä kuvituksia ja ihan kamalan liikuttavia ja hauskoja tarinoita. Hetken olin aika kateellinen ipanoille. Kunnes sitten tajusin, että mitäpä suotta, hankin ne kaikki ihanimmat opukset meille lastenhuoneeseen ja nautin niistä itse ainakin ihan kympillä!

Keanne van de Kreeken kuvitusta kirjasta Prinsessa, joka tahtoi nauraa

Kaiken kaikkiaan aikamoinen päivä aamukuudesta yömyöhään asti. Hyvin monta kirjalöytöä, sikahintaista vesipulloa, raidekilometriä ja suht kevyttä askelta takana. Aika reippaita tyttöjä meidän perheessä, vaikka itse sanonkin ;) 

Mistä on pienet sikiöt tehty? Sakkaroosista tietty

Do I even need to say more?

No, sanottakoon, että ei tee erityisemmin mieli nuolla parvekkeen seinää, eikä laittaa ananasviipaleita pinaattikeittoon. 

Sokeri. Ihana sokeri. Paras ystäväni sokeri. Sitä minä niin himoitsen. (Jollei ole liian outoa puhua parhaasta ystävästä ja himoitsemisesta samassa lauseessa?)

Toisaalta poden kamalia omantunnon tuskia (niiden vatsanpurujen lisäksi), mutta työkaverini mukaan esimerkiksi suklaata napanuoran kautta nauttivat ihmistaimet ovat onnellisempia kuin muut?

Niitä seitsenkiloisia sokerijuurakkoja puskevat ensisynnyttäjät eivät varmaan ole ainakaan synnytyksen hetkellä yhtä onnellisia, mutta mutta...

Onhan teilläkin sitten mukavampi seurata synnytyksen jälkeistä läskikamppailuani, kun ensin hankin oikein kunnolla höllyvää varastoon, right? 

Kunpa olisi!

Mä olen kehkeytynyt jokseenkin päteväksi eräässä asiassa. Suunnittelen ja maalailen mielessäni koko ajan kaikenlaista. Ehkä (?) se on vähän jo riistäytynyt käsistä. Eilen sanoin isälleni puhelimessa, että sitten viimeistään olisi kiva asua vähän lähempänä kun lapsi menee kouluun. Johon isäni tuumasi vähän hämillään, että "kuka?" Niin no, se 20-viikkoinen sikiö mun mahassani. Se sama tyyppi, jonka sormenjäljet kehittyivät viime viikolla. (Ja minä onneton olen tunkemassa samoihin kouriin jo taskulaskinta ja geokolmiota, EPIC FAIL.) 

En kyllä oikein malttaisi olla tässä hetkessä ollenkaan. Päänsisäinen mantra on vain päättänyt aloittaa lähes kaikki lauseet "olisipa jo...". Olisipa jo ensi viikon ultra. Olisipa jo maaliskuu. Olisipa jo kesä. Olisipa jo ristiäiset. Olisipa uusi koti. Olispa sitä sun tätä. Ja niin - olisipa vauvauinnissa tilaa meillekin!!!

Vaan kunpa olisi sen verran ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, että osaisi tässä hetkessä onnellisena porskuttaa. Kunpa. 

Marimekon alesta tarttuivat mukaan nämä söpöläiset.
(Olisipa jo se hetki, kun kokeillaan näitä ekan kerran, eiku...)

Tulevaisuuden kungfu-mestari?

Olen pistänyt merkille, että joskus vatsansisäistä möngerrystä kuvataan aika lyyrisin sanankääntein. No myönnettäköön, onhan se ajatuksena symppis; kohdussa on lapsi ja lapsella on raajat, joita se ei pelkää käyttää - älyttömän hienoa kieltämättä. Mutta perhosen siiven hellä hipaisu? Ei mun mahassani vaan. (Eikä onneksi kaikkien muidenkaan, Vuoden mutsi:ssakin pidettiin kohtuullisen yllättävänä, jos sikiöpussista lennähtäisi ulos ritariperhonen, punatulkku, liito-orava tai vaikkapa batman.) 

Omien tulkintojeni mukaan olen isoimpaan nälkääni nielaissut vahingossa joko a) radion b) herätyskellon tai c) samppanjaa pulloineen päivineen. Ensimmäistä vaihtoehtoa avatakseni: vatsassa tykyttää monesti uninen basso repeatilla pitkiä hetkiä, ei tasaisena rytminä tietenkään, vaan sopivasti epävireessä vailla minkään valtakunnan rytmitajua. Tai sitten siellä on pakko olla herätyskello. Enkä nyt tarkoita sellaista digitaalista monotonista piipparia tai muumisäveliä veisaavaa demonikelloa (terveisiä Anna-serkulle, myönnä pois, se on sulla vieläkin), vaan kunnon wanhanajan antiikkista rautamöllyskää, joka lähestulkoon ravisuttaa itseltäänkin jalat alta. Jos on sattunut syömään vaikkapa quattro stagionia päivälliseksi, niin kyllä tärinän voimasta saa joskus nieleskellä herkkusieniä vielä toistamiseen. Samppanjaan kallistun niinä hetkinä (siis siihen ajatukseen, jos joku oli jo poimimassa lähimpää kiveä) kun kaveri mahassa käynnistää bileet ja poksauttaa korkin tajuttomalla voimalla pitkin kohdun seiniä ja ravistelee sitten tyytyväisenä pullon kaulaa niin, että kuplii, poreilee, vaahtoaa ja suihkuaa samaan aikaan. 

Nyt saan varmaan salamasta tai vähintäänkin sadan vuoden kirouksen, mutta pakko sanoa, että vauvan liikehdintä ei tunnu aina niin mukavalta. Ja rehellisesti - suurimmaksi osaksi se on minusta vähän epämiellyttävää. Kun on vain yksi body ja yksi kokemus, en osaa sanoa onko sietokykyni matala vai liikkeet kohtalaisen voimakkaita. Ja joo, uskon että ne voimistuvat vielä ja liiankin hyvin pystyn aavistamaan, että supistukset ja synnytys saattavat sattua ehkä himpusti enemmän. Mutta silti, en voi sanoa nauttivani jokaisesta liikkeestä, ainakaan fyysisesti. Ajatuksen tasolla saan kyllä kiksejä, tottamooses! Mahtavaa, kun tyyppi oikein intoutuu rymistelemään maihareillaan kohdun kudoksia sykkyrälle. Se on satavarmasti elossa ainakin. Se koittaa lähettää viestiä oman mustan kellumaailmansa ulkopuolelle. Se ehkä jopa pikkuhiljaa alkaa ymmärtää, että sen mustan pikkuavaruuden ulkopuolella on elämää. Tai sitten sitä vaan keljuttaa kyhnyttää aina samassa huonossa asennossa ja se koittaa järjestellä suhteettoman kokoiset raajansa niin, että sen emoalus ei kävis liian ahtaaksi. 

Myllerrystä olen rekisteröinyt pian kuukauden päivät. Selvimmät liikkeet tuntuvat istuessa, mutta kyllä niitä on viime viikkoina alkanut tuntua jo muissakin asennoissa. Eniten vatsan sivuilla - se iskari on mulla tosiaan tuossa etuseinässä kiinni. Aivan ensimmäinen Veuve Clicquot pamahti mahassa auki 21.9. Päivämäärä on jäänyt hyvin mieleen, sillä meillä oli työpaikalla sinä päivänä palaveri, josta en tuon numerosarjan lisäksi muista juuri mitään. Saatoin ajatella monta tuntia kaikkea muuta (pssst, nyt saatte nakata ne kivet, jos pistitte taskuunne varmuuden varalle). Vauvan liikkeet tuo kyllä konkretiaa tähän hommaan, enää ei ainakaan unohda että on raskaana. Vaikka peilistä kurkistava kroonista nälkää ja vessahätää poteva oikutteleva merinorsu muistuttaa ystävällisesti sitten kyllä, jos näin kaikesta huolimatta tapahtuu.

Kuva on lainattu Kasia Blanchardin blogista Feeling artsy

Ketun häntä kainalossa

Huhheijaa! Viikko hurahti taas hurjalla vauhdilla. Meillä oli erityisvieraita: maailman suloisin kummityttöni perheineen kävi ilostuttamassa viikonloppuamme. Kummitustypy on melkein-yksi-vee. Hänellä on jo neljä hienoa hammasta ja oma tahto, pikkuinen vaappuva olemus ja mahdottoman valloittava nauru. "Mämmä", hän tokaisee napakasti maitoa vaatiessaan. Niin söpö tyyppi. ♥ 

Mukavan kuulaasta syyssäästä saimme nauttia ja uloskin uskaltauduimme. Kävimme vaunuillen lähikulmilla, muuan muassa Turun linnan sisäpiha ja linnan pikkuputiikki tuli nähtyä. Aika hauskoja keppihepoja, prinsessakaapuja, kruunuja ja pehmomiekkoja oli myynnissä, eikä hintakaan ollut yhtään niin pöyristyttävä kuin kuvitella saattaisi. Vinkvink lahjan kanssa pähkäileville, pari kolme vuotta kun on sankarille vähintään mittariin ehtinyt kilahtaa, niin sieltä löytyy vaikka ja mitä. 

Kivoista lahjoista puheen ollen, me saimme vierailtamme tuliaisina muun muassa patjansuojuksen ja ihka ensimmäisen pehmolelun, herra Repolaisen! Se on siitä erikoinen eläin, että sitä saa luvan kanssa vetää hännästä, silloin se alkaa soittaa kehtolaulua. Samassa kyydissä saapui paketti anoppilasta, se kätki sisäänsä ihastuttavan Lennen (beige Robo) välikausihaalarin ja myssyn. Ja sitten vielä hassun laitteen, jota arvostan varmasti myöhemmin kovasti: tuttipullojen sterilointilaite, oh-hoh, siinä vasta vempele. Enhän edes tiennyt moisesta masiinasta. Ei kuitenkaan liene viimeinen uusi kapistus, jonka olemassaolosta tulen tietoiseksi, luulenpa että babyworld tarjoilee ihmetystä vielä hyväksi toviksi eteenpäin. Paljon on kiitollisuutta mielen päällä.

Mukavan kirpakkaa viikonalkua sinne ruudun toiseen päähän!

Väsymystä hillolla ja kermalla

Viikonlopuksi oli kauheasti suunnitelmia: ulkoilen keuhkot ja mielen täyteen syksyä, käyn salilla (ainakin   saunomassa, jotta kuukausimaksu ei valuisi joka kuukausi kokolailla kankkulan kaivoon, tosin jos käy vain kerran niin sitä enemmän ottaa päähän, kun miettii mikä täysin järjetön lukema kertahinnaksi muodostuu) siivoan, leivon, laitan ajan kanssa ihanaa ruokaa, pesen kaiken mitä pyykkikorista löytyy, jopa ne epäilyttävät nahkarukkaset ja kledjut, joissa ei ole mitään lappuja tallella (haha mahdoton utopia), korjaan pari vaatetta, luen kuukauden lehdet tai aloitan jonkun hyvän kirjan, käyn kirpparilla ja ehkä brunssilla, tai vähintäänkin ylläpidän sosiaalisia kontakteja jossain muodossa, askarten itseni kortti-burnoutin yli ja niiiiiin edelleen. 

                                              Kaksi sanaa:

                                                              meni pannukakuks. 

Totaaliväsymys - ei pysty eikä huvita. Syöty toki on - monenlaista E:tä (enkä puhu vitamiineista). Niin ja sitä pannukakkua. Onneksi (tai epäonneksi, miten sen nyt ottaa) pyykit ja tiskit eivät karkaa mihinkään, toivottavasti eivät myöskään ystävät. Eikä se yksi salikerta olisi paljon mitään edes auttanut - hetkellinen (?) sohvaantuminen tässä on kai edessä joka tapauksessa. Syksyä voi sitä paitsi ihastella ikkunastakin. Aina ei mene suunnitelmat putkeen, mutta mitä sitten. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä...eiku. 

Aurinkoa ja myötätuulta jokaiikalle tulevaan viikkoon! 

Vuoden mutsi - ei siihen enempää tarvita

Haluan jakaa kanssanne erään ihanan merkillisen (tähän sopisi yhtä hyvin myös sanaserkku merkittävä) opuksen, jota lukiessa oli lurahtaa pissat pöksyyn monenmonta kertaa. Kuten jo alkusanoissa varoitellaan, Vuoden mutsi (Avain, 2012) on "vähän erilainen äitiyskirja". Se on mainio kombo kokemuksia ja totuuksia, se on mahdottoman tarkkanäköinen ja sopivasti kriittinen pienisuuri kirja. Realiteetit raa´asti pöytään, silläkin uhalla että heikompaa hirvittää, siitä minä tykkään. Synnytystarinat jakoon ilman sen suurempia sensuureja ja sokerihuurretuille sössötyksille kylmästi pitkää nenää. Suorasukainen ja mukavasti roisi esitystapa on ainakin napanuoran pituinen plussa.

"Kuitiksi [raskaudesta] on jäänyt myös alavatsalle sijouttuva vyölaukku: nahkainen navan alla roikkuva reppu, joka jää liian kireiden sukkisten päälle kuin esiliina. Jos ei häivy vuoden sisään, käyn Rolffilla asennuttamassa siihen vetoketjun. Se on kätevä hiekkalaatikolla." Ymmärtänette mitä tarkoitan? 

Vuoden mutsia voivat lukea hyvin vuoden faijatkin. Esimerkiksi ennen synnytyssaliin pyörtymistä tuleva isi voi ottaa onkeensa parista neuvosta, jotka on auliisti listattu kirjaan helposti mukaan otettavaksi ohjenuoraksi. Otteita kultaisista neuvoista: 

-"Älä yritä lohduttaa synnytystuskissa äheltävää naista muistuttamalla, että miehet joutuvat käymään armeijan. Heti kun armeijassa pissitään sinko, voit käyttää tätä vertausta."

-"Älä sano, että oma äitisi synnytti sinut saunassa ilman kipulääkkeitä. Jos pelkäät möläyttäväsi jotain tuollaista, kannattaa pistää jofa päähän, sillä saatat saada kuuppaasi sykemonitorin."

-"Älä kysy, että ei kai se nyt noin paljon voi sattua. Älä oikeastaan kysy mitään, ei ole kuin tyhmiä kysymyksiä."

Opin lukiessani kosolti uutta, esimerkiksi napatynkä oli minulle täysin vieras vihollinen ennen tätä lukukokemusta. Napatynkä lukeutuu toisen kirjoittajan top kolme inhokkeihin ja hän kirjoittaa siitä seuraavaa: 

"Napatynkä. Ehdoton [inhokkien] ykkönen. Heti alkuun vauvasta irtoaa isohko pala lihaa ja sihen pitäisi suhtautua normaalina asiana: sitä pitää haistella (!!), nostaa ylöspäin ja putsailla monta kertaa päivässä. Kuopuksen napatynkä irtosi vain puoliksi ja jäi roikkumaan yhdestä lihaisasta suikaleesta vielä napaan kiinni. OMFG. Jouduin sterilisoimaan sakset ja leikkaamaan suikaleen irti a) selvinpäin b) ilman puudutusta (oletan, että se ei enää sisältänyt hermoja) c) vailla minkään valtakunnan koulutusta kirurgiaan. Ilmeisesti rangaistukseksi vääristä ajatuksista tynkää kohtaan napaan ilmestyi vielä napasieni." 

Voi jestas miten voi ällöttää ja hekotuttaa samaan aikaan. 

Vakuutan - ei välttämättä kaipaa kyytipojaksi teetä ja sympatiaa.

Voin suositella kirjaa. Enkä ainoastaan raskaana oleville tai lapsellisille, vaan oikeastaan kenelle tahansa tästä aiheesta hitusen kiinnostuneelle, sateenkaaren väreissä roiskuvan kielen ystävälle tai sitten muuten vaan hiukan vinksahtaneelle yksilölle. Olen iloinen, että törmäsin itse kirjaan vasta nyt. Raskausvaivoineni ja lopullisesti tärähtäneen mieleni kanssa ahmin tekstiä kenties eri perspektiivistä kuin entinen (normaali?) minäni olisi tehnyt. Ihan aikuisten oikeasti koen saaneeni paitsi vatsalihakseni hetkellisesti takaisin ja tajuntani täyteen uutta huolta myös luotettavan ja rehellisen tuntuista vertaistukea. Miten helpottavaa on, etteivät kaikki maailman äidit ehkä olekaan "täydellisiä" pullantuoksuisia haltioita, joiden lapsista kasvaa automaattisesti hattaranmakuisia keijulapsia. Vauva-arki luo raamit, joiden sisään saa itse rakentaa ihan omannäköisen perhepotretin. 

Erityisen hienoa tässä kirjassa on se, että vuosisadan mutsit ja kirjan luojat - Katja ja Satu - osaavat nauraa itselleen, äitiydelle ja elämälle ylipäänsä. Pilke silmäkulmassa kompensoi taatusti esimerkiksi naaman toiselle laidalle lävähtänyttä luumusoselastia tai helmalle lurahtaneen sinappitahran. Sopivan rempseällä elämänasenteella selviää takuulla mistä vain, jopa korillisesta appelsiininkuoria takalistossa sekä liiskaantuneesta räästä, joka toimitetaan näppärästi kasvojesi eteen pinsettiotteella. Lukekaa itse lisää. 

Ja kyllä, laadukas lukuelämys voi joskus kulminoitua kakkaan, tissiin ja hiivasieneen. Tiedoksi niille, jotka kauhistelevat korvat punaisina ja otsa rypyllä edellä mainittuja kirjan otteita tai ylipäänsä tätä julmettua kohkaamista: kirjassa on oikeasti paljon painavaa infoa(kin). Kansien välissä on tietoa muun muassa hyödyllisiksi koetuista vauva-ajan hankinnoista, matkustamisesta lapsen kanssa, imetyksestä ynnämuusta. Löydät sivuilta suurella varmuudella myös vaipanvaihdon prosessikaavion, selkokielistä byrokratiaa For Dummies sekä tärkeitä yhteystietoja jos vauva-arki tai parisuhde muuttuu liian upottavaksi suoksi tai naapurissa asuva lastenvahti tekee viime hetken oharit. Parasta on se, ettei mikään äkkiseltään kuivakan kuuloinenkaan aihe vauhdita yhtään silmäluomien ummistumista. Kirja sisältää myös tyhjiä aukkoja, jotka voi rustata täyteen omia kokemuksia ja aatoksia. Niihin voi olla myöhemmin kiva palata, vaikkapa sitten kun Herra Pampers astuu armeijan harmaisiin ja aika on viimeistään siloitellut muistoilta kulmat.

Tähän kirjaan palaan itse varmasti vielä myöhemminkin. Lukulampun valossa sekä blogissa, be aware. Loppukaneetiksi sopinee esimerkiksi raskausajan nasevasti kiteyttävä toteamus: "vaikka alankin muistuttaa pierevää muumia, aivoissani ei ole mitään vikaa." Uskokaa tai älkää. 

P.S. Kiitos siskoni, kun ostit minulle tämän krooniset hymykuopat aikaan saaneen teoksen muuten-vaan-lahjaksi. Ja erityiskiitos siitä, että tunnet makuni järkyttävän hyvin.

P.P.S. Lue kirjaa mieluiten yksin kotona, varmuudeksi lukaalin äänieristetyssä siivessä - hysteerinen huutonauru voi oikeasti kuulostaa ulkopuolisen korviin vähän pelottavalta. Ja jos jostain syystä et kirjaa lukiessa koe kitarisoja tärisyttävää hallitsematonta hirnunnan tarvetta, onnittele itseäsi - sinulla on mahdollisesti hiukan pidemmälle kehittynyt huumorintaju kuin eräillä.

Ja vielä muutama huomion arvoinen pee ja äs: sivupalkista oikealta (tai klikkaamalla nimiä) löydät seuraamieni blogien kohdalta Vuoden mutsi:n virtuaaliulottuvuuden sekä Katjan ja Satun omat blogit Salamatkustajan sekä Project Mama:n. Enjoy! 

Uuups

Oho, saatoin vahingossa rikkoa kaikki itselleni antamat lupaukset ja ostaa muutaman vauvanvaatteen. Totaalirepsahdus, morkkista tuskin nimeksikään... 

Ainoastaan kolme vaatekappaletta on uutena ostettu: LiandLo:n Green Lion-pipo oli täysin vastustamaton, sen tilasin MiniQ:n nettiputiikista puoleen hintaan. Ajatella, että ensimmäinen itse hankittu vaate matkusti meille Kempeleestä (vai Kempeleeltä?) asti! Söpöläinen on kokoa 42, luulisin sen menevän noin 3-6 kuukauden iässä (Google vähän auttoi). H&M:ltä tarttui mukaan tummansiniset farkut (kokoa 68, ehkäpä syksyksi hyvät) ja tuplapakkaus pikkuruisia (kokoa 56) perusbodeja. H&M ei ehkä ole pesunkestävin ja ylipäänsä laadukkain merkkivalinta, mutta kyllä hinta-laatusuhde on monesti ihan kohdallaan. Etenkin näitä minivaatteita uskallan ostaa aika surutta, niin vähän aikaan ne menevät ja sen saavat luvan kestää (menetys ei ole onneksi suuri, jos päättävät kesken matkan ratketa liitoksistaan, kulahtaa, nukkaantua tai mitä ikinä). Ja sanoi kuka mitä hyvänsä, minusta farkut ovat ehdottomasti myös vauvan oikeus. Nuo vauvadenimithän on yleensä vuorattu jollain pehmeällä matskulla, ei ne sen epäkäytännöllisemmät ja kurjemmantuntuiset voi olla kuin muutkaan pöksyt, eihän?

Siskolta sain tuomisina muutaman suloisen kirpparilöydön: Tikru- ja nallebodyt (56 & 62), pikkutöppösiä sekä samettisen potkupuvun (jonka unohdin kuvata) SUURKIITOS! :)

Tänään reippailin aamusta lastenvaatekirpparille (PikkuSiili) pyörimään. Siellä oli hirmuisesti kaikkea; vaatteita, leluja, lastenhoitotarvikkeita, äitiysvaatteita yms. Vaatteita vain ehdin lähinnä katselemaan ja nehän ne himottavatkin tässä kohtaan nyt vahvimmin. Kovasti vain olivat "tyttö- ja poikavärein" latautuneita suurin osa kuteista. Päätin pysytellä neutraaleissa ostoksissa vielä toistaiseksi, vaikka onhan tässä nyt taikuuksin lähes vuorenvarmaa näyttöä sukupuolesta saatukin. ;) Aika oli loppua kesken (niin siinä hurahtaa tunti jos toinenkin), mutta viime metreillä sain kiikutettua kassalle asti kahdet buenot housut: Ciraf:n ruskeat sammarit (ah miten ihanat, tekis melkein mieli pukea ne itse jalkaan!) ja Benettonin farkut, molemmat kokoa 62 ja yhteishinta muutaman hassun roposen verran, loistavaa.   

Nyt koitan vähän malttaa odotella ennen seuraavia ostoksia, joku roti hei!

Sormustesti ja muuta hauskaa humpuukia

Niin, se masuvuokralaisen sukupuoli - kyllä se minua ainakin kiinnostaa! Totta puhuakseni en voi ymmärtää miten joku voi kärsivällisesti jaksaa odottaa h-hetkeen asti (nostan hattua niille urheille masokisteille, en ehkä pysty samaan, vaikka yllätys olisikin mukava tapa aloittaa yhteinen taival). Enkä nyt tarkoita, että sukupuoliasia olisi prioriteettilistan ykkönen, ei suinkaan, tottakai sitä toivoo, että lapsi saa aloittaa elämänsä terveenä ja kumpi hyvänsä on äärimmäisen tervetullut. Mutta kiinnostaa se silti, en kiellä!  Ajattelen, että tieto sukupuolesta auttaa omien mielikuvien rakentamisessa ja tietyllä tavalla helpottaa valmistautumista. Pikkuinen saa palasen identiteettiä sukupuolen myötä ja kun sukupuoli on tiedossa, ei masuasukas ole enää mikään sukupuoleton möykky, vaan lapsi, tyttö tai poika. Lisättäköön vielä, että tämän pikkupuheenvuoron jälkeen olen vakuuttunut siitä, että seuraavassa ultrassa pikkukaveri pitää kintut visusti ristissä. No haitanneeko sekään. Ja voi kyllä - olen varsin tietoinen, ettei 100%:sta  faktaa asiasta ole mahdollista saada ennen ekaa parkaisua. 

Olen itse yleensä aika skeptinen kaikenmaailman ennustusten ja muiden suhteen. Harvemmin mihinkään humpuukihömppään haksahdan (silloin tällöin luen kyllä horoskoopin, ja mustan kissan ylittäessä tietä on tietysti aivan pakko sylkäistä...) Silti leikkimielellä tehdyt testit ja artikkelit ovat olleet ihan käypää ajanvietettä viime päivinä. Mitä siinä menettää - minuutin pari. Viikonloppuna tein noituuksia taitavan kaverin pienoisella avustuksella sormustestin. Tapoja lienee lähes yhtä monta kuin odottajaakin, netti on ainakin pullollaan erilaisia ohjeita. Luotin kaverin sanaan - kipaisin ompelurasiasta lankaa, johon viritimme kihlasormukseni. Sen jälkeen sormusta riiputettiin kämmenselkäni päällä ja tulkittiin sen tekemää liikerataa. Pyörivä liike tarkoittaa tyttöä ja edestakaisin liike poikaa, osasi kaveri asiaa valaista. Tosin osa ohjeista sanoo asian olevan juuri päinvastoin, mystistä. No, minun kohdallani ensimmäinen riiputus sai aikaan pyörivän liikkeen. Tämän jälkeen sormus laskettiin kämmenselälle ja nostettiin uudelleen ilmaan. Seuraava liike oli selvästi heijaava. Viimeinen yritys sai aikaan pienenpientä liikettä, ei mitään selkeää ja sitten se jo lakkasikin. Tästä siis tulkitsimme paitsi sukupuolet myös lapsiluvun. Yksi tyttö ja yksi poika sekä arvoitukseksi jäänyt mahdollinen kolmonen. Nyt sitten oikopäätä sinne PO.P:n outlettiin törsäämään omaisuus röyhelöpaitoihin ja mekkoihin - not. Mutta hauska testi silti...kun noita sukupuolia ei tuon enempää ole, niin mahdollisuudet vedenpitävään lopputulokseen ei ole edes kovin huonot. Fiftisiksti, vai miten se oli. Mielummin käytän ripauksen taikauskoa tämänkaltaiseen hömppään kun pistän viikottain rahaa palamaan esimerkiksi lottoon, mahdollisuus voittaa jotain kouriintuntuvaa on käytännössä nolla. Sanoo pessimisti.

Muitakin tulkintoja olen sukupuolen tiimoilta tehnyt. "Tyttö vie äitinsä kauneuden", sanovat. Omasta naamaan puhjenneesta näppykedosta olen laskelmoinut, että tyttöön kallistuisin jos sanonta yhtään paikkaansa pitää. Makean himon sanotaan myös viittaavan tyttöön, mutta entä jos krooninen herkkunälkä on kestänyt jo 25 vuotta?! Mahan muodosta on paha vielä veikkailla oikein mitään - eihän sillä mitään varsinaista muotoa ole, turvonnut lössykkä se vaan on. Tosin olen kuullut mahan perusteella jo kaksi veikkausta - yhden kumpaistakin. Soodaan en ole (vielä) pissinyt, kuulosti kyllä sen verran hämärältä, että saatanpa vaikka testatakin. Alla sopivasti pöhköjä huuhaalinkkejä, löysytä pipoa ennen lukemista:

Testiä pukkaa
Sormustestin yksi versio
Lisää kutkuttavia höpöhöpö-juttuja
Ja vielä yksi

Menoa ja melskettä

Viikonloppu on ollut aika hulinaa: firman syystapaaminen perjantaina, lauantaina kauppojen kiertelyä isolla kirkolla kera hyvän ystävän ja iltapäivällä saimme sitten vielä yövieraita. Varsin sosiaalista menoa ollut siis ja kyllä olemme mahan kanssa pienet taputukset ansainneet, pitkästä aikaa viikonloppu ei lipunutkaan ohitse pelkästään sohvalla flegmaattisena maaten ja äksönistä haaveillen, mahtavuutta! Nyt vaan sormet ristissä toivon, että ensi viikolla olo ei ole kamalan uupunut. Flunssakin yrittää tehdä pesää meikäläisen ruhoon, vaan eipä tule onnistumaan, tiukka EI ja rutkasti vitamiineja ja valkosipulia päälle, omnom!

Helsinki on kyllä kiva. Kunhan käy riittävän harvoin niin sen julmetut mittakaavat ei ala ahdistaa. Siellä on paljon ihania lastenvaatekauppoja by the way ;) Hienosti kyllä taistelin houkutuksia vastaan toinen toistaan lumoavammissa putiikeissa. Kädet syyhyten hipelöin jos jonkun näköistä söpöä liivimekkoa ja pikkuruista nahkatakkia. Polarn O. Pyret teki ehkä suurimman vaikutuksen: hyvin monipuolinen valikoima vaatteita, hintalappu ei kaikissa kuteissa ollut päätä huimaava (osassa kyllä sen sijaan komeili sellaisia summia, että visaa vinguttamatta saisi säästöpossun hyvin äkkiä nälkäiseksi) ja laadustakin olen kuullut paljon hyvää. Luulenpa, että seuraavalla kerralla en suostu kyseisestä kaupasta tyhjin käsin enää lähtemään. Niin ja nettikaupan sivulle täytyy asettaa estot ainakin ensi kuuhun asti. PO.P:n outlet löytyy muuten kuulemma jostain Leaf Areenan tuntumasta, jau!

Ja tosiaan - riitti sitä meininkiä täällä kotopuolessakin! Eritoten yksi pikkuvieras sulostutti viikonloppuamme loppumattomalla energiallaan ja maailman kauneimmilla enkelikiharoillaan. Voi miten elossa meidän kaikki viisikymmentäviisi neliöä olivat, koko luukku hetken elämää tulvillaan. Mistä ihmeestä sitä virtaa riittää näin pienessä paketissa?!

- Välillä ladattin akut ja taas mentiin!

Nyt on niin hiljaista taas. Vaikka kyllä tästäkin osaa nauttia. Luulenpa, että joskus tulevaisuudessa kaipaan näitä iltoja, kun voi vain kuunnella hiljaisuutta ja rauhassa puuhastella omia juttuja. Lupaan tehdä sitä hyvällä omallatunnolla vähän varastoonkin. :)

Vainoharhaa vai silkkaa tiedettä?

Jokainen lemmikkieläimen omistaja (tai lähes platonisessa suhteessa elävä kämppis, kuten itse suhdettani koiraamme luonnehtisin) tietää varmasti, että elukoilla on hulluja vaistoja. Ainakin villiä legendaa niistä liikkuu. Tiedättehän ne tutkimukset syöpäkoirista ja tarinat luonnonkatastrofeja ja kuolemaa ennakoivista turreista?

No, aiemmin pidin montaakin juttua ainakin vähän hölynpölynä (korostan, etten tiedä koirista juurikaan, ainoastaan rodut ja liikajalostuksen aiheuttamat rotuheikkoudet opettelin ala-asteella koirakirjasta ja ehkä sitten seitsemän vuoden yhteiselo tuon karvakasan kanssa on opettanut jotakin pientä lisäksi), mutta nyt empiirinen tutkimukseni osoittaa, että meidän koiramme vaistoaa raskauden. Voi olla, että vaistota on väärä sana; ehkä vaistoaa, ehkä haistaa tai mahdollisesti huomaa muutoksen meidän ihmisten käyttäytymisessä. Joka tapauksessa tietää, että jokin on muuttunut. 

Sisällä koiran käytös on lähes ennallaan. Välillä huomaan, että koira tulee perässäni vessan ovelle tai jos ovi jää käyntini jäljiltä auki, käy karvakaverimme ihan sisällä asti pyörähtämässä. Nuusknuusk. Ehkä aiempaa enemmän seuraa myös perässä ja nukkuu mielellään samassa huoneessa. 

Mutta ulkona, siellä meidän pallerosta kuoriutuu villipeto. Muutaman viikon aikana olen ulkoiluttanut koiraa vähän enemmän yksinäni ja päässyt poikkeuksetta aina osaksi melkoista sirkusta. Koira tuijottaa kummallisesti ja vahtii jokaista askeltani, säntäilee edellä eikä vahingossakaan päästä minua ensimmäiseksi. Hän myös haukkuu kaikki vastaantulijat, syyslehdet, tietyömaat ja muut "viholliset". Muihin koiriin ja etenkin lähempää tuttavuutta yrittäviin suhtautuu jopa vähän agressiivisesti, saattaa yhtäkkiä näyttää hampaita ja ärähtää näyttävästi pikkuruiselle hädintuskin muutaman nyrkin kokoiselle pentuparallekin. Tämän lisäksi loukkaantuu erittäin dramaattisesti jos vahingossa menen ja torun huonosta käytöksestä. 

Nämä yhteiset ulkoiluretket ovat olleet aika hämmentäviä, toisinaan huvittavia, toisinaan ne saavat ehkä hiukan huolestuttaviakin piirteitä. Keskikokoisella koiralla on julmetusti voimaa ja yllätyshyökkäykset nurkan takana väijyvää viatonta uhria kohtaan pääsevät joskus yllättämään. Milloin olen ollut lähes polvillani asfaltilla yrittäen pysäyttää valonopeudella eteenpäin kiitävää flexiä tai virvelöinyt takaisin vedon voimasta huitsin nevadaan singahtanutta olkapäätäni. Jollain tavalla vaistoni sanoo, ettei koira tarkoita pahaa, se toimii vain oman vaistonsa varassa, suojelee parhaaksi näkemällään tavalla. Kun (koiran) isäntä on mukana lenkillä, käytös on rauhallisempaa, mutta silti huomaa selkeän eron entiseen. 

Onko muilla kokemusta vastaavasta? Osaisiko joku Cesar Millan kertoa mitä tämäntyyppiselle käytökselle voisi tehdä? Hiukan hirvittää, kun näitä kuukausia on vielä jäljellä niin monta ja mitäs sitten jos suhtautuminen lapsiin on samanlaista tai vaikka vieläkin psykoottisempaa? Mahdollista tietysti on myös se, että olen itse vallan psykoottinen, kuvittelen hormonihuuruissani asioita ja koira vaistoaa minun tarkkailuni ja stressaantuu siitä?

Löysin muutaman mielenkiintoisen artikkelin aiheesta ja pikkusen vierestä (yllättäen suomen kielellä kirjoitetut tieteelliset totuudet löytyivät lähinnä Suomi24 -nimiseltä palstalta, niitä en kopionut tähän mukaan, mutta tiedoksi: moni raskaana oleva saa tämän aivan saman vainoharhaisuustaudin!), vilkaiskaapas jos kiinnostaa ja lontoon kieli on auttavasti hallussa:

Dog Behavior and Human Pregnancy

How can dogs sense when you are pregnant? And what are the other behavioural signs?

Tutkimus: Koiran nenä erottaa identtiset kaksoset dna-näytteestä

Karderoopi karttuu

Saimme tällä viikolla postissa kutkuttavan paketin. Sisältä löytyi mahdottoman suloinen, aivan kertakaikkisen ihastuttava unihaalari! Vieläpä suomalainen ja 100% luomupuuvillaa, olemme myytyjä!

♥ Onnea on höpsö (ja erinomaisella maulla varustettu) anoppi/mummo. Kiitos! ♥

Itse ei olla ostettu vauvaa varten vielä mitään (jollei sen yksiötä verhoavia, itsetuntoa hiukan latistavia strechfarkkuja lasketa, mmrrrrrr). Se on tuntunut liian aikaiselta. Nyt tosin kanniskelen tuota pikkuruista vaatekappaletta huoneesta toiseen jo ties monettako päivää, siitä voi kai päätellä, että pian en ehkä voi enää vastustaa kiusausta. Hypistellyt olen kyllä, sanotaanko apaut vuoden palkan edestä...

Masukaverin karderoopista löytyy tämän raidallisen kaunottaren lisäksi myös kokeiluun saatu kantoliina. Siinä vasta mysteeri! Ilman kuvallista vaihe vaiheelta etenevää selkokielistä ohjetta sitomisharjoituksista ei kyllä tule yhtään mitään. Ja voitte vain kuvitella kuinka kahjo olo siinä tulee; sitoa nyt itsensä solmuun peilin edessä, kun lopputulosta voi testata korkeintaan tyynyllä tai babyborn-nukella. Joka tapauksessa uskon, että tuolla merkillisellä kapistuksella tulee vielä olemaan käyttöä joskus. 

Mutta än-yy-tee NYT varpaat kaakkoon, sohvalta mua ei irrota tänään mikään muu kuin jääkaapin lumoava kutsu. :) Rentouttavaa viikonloppua itse kullekin säädylle!

Sapettaa, ehkä

Tänään oli toinen neuvola meillä. Etukäteen en siltä kamalasti odottanut, koska viime kerran informatiivinen anti oli melko köyhä - tai sitten ollaan vaan niin hyvin kaikista asioista perillä, haha. Mutta tämä kerta olikin ihan hauska. Kauhealla kiireellä porhallettiin paikalle ja vastassa oli nihkeilevän neuvolatädin lisäksi myös kätilöopiskelija, erittäin osaava ja mukava, ei ollenkaan sellainen elämäänsä (ja muiden elämiseen) kyllästynyt kääkkä, superia! Mulle nämä henkilökemiat näyttää olevan aika iso juttu. Hormonien piikkiin?

Alkuhöpinöiden jälkeen opiskelija pyysi saada kuunnella pikkuisen sydänäänet. Se on hyvä, että verenpaine mitataan yleensä tätä tapahtumaa ennen, oli meinaan taas aika pitkä tovi odotella ja pohtia ja odottaa ja miettiä ja....tumtumtumtumtum, siellä! J kuuli vauvan sydämen nyt ekaa kertaa, mukavalta se pikkuläpätys kuulosti hänestäkin. Istukka on etuseinämässä, mikä voi vaikuttaa siihen ettei sydänäänet ole tähän mennessä löytyneet niin näppärästi. Tosin se harvakarvainen miestohtori ultraääniyksikössä löysi ne ihan helposti, liekö sitten neuvolan laitteet hiukan kivikautiset tai jotakin. Istukan paikka tulee kuulemma vaikuttamaan luultavasti myös siihen, että vauvan liikkeitä alan mahdollisesti tuntea vasta hiukan myöhemmin, rv 20 jälkeen tai vielä monta viikkoa siitäkin eteenpäin. "Älkää sitten huolestuko turhaan..." - eipä! Laps parka syntyy varmaan ihan ressissä, ku mami on vähän hermoheikko. Sitä faktaa ei kyllä istukan toisenlainen paikka muuttais yhtään mitenkään. Onneksi isillä on rautahermot ja kyky tyynnyttää pikkupaniikit. En kyllä tiedä mihin kaikkeen se istukan sijainti sitten lopulta vaikuttaa, hiukan rivien välistä olin muka lukevinani ettei leiriytyminen etuseinämään ole ehkä paras paikka ("no, jossainhan sen on pakko olla."), mutta meillä saattaa turkulaisen tätin kanssa olla vaan kielimuuri.

Opiskelijan (ja iltapäivän väsyneiden juttujen) ansiosta tunnelma oli tällä kertaa hyvin vapautunut ja leppoisa. Kyselin kaikkea mitä mieleen pälkähti, muun muassa ultrasta saatu sähkösanomaposti kääntyi ihan kiitettäväksi suomen kieleksi. Ei siinä mitään niin ihmeellistä lukenut, mutta aina se on kiva asioita ymmärtää mielummin kuin olla ymmärtämättä.

Jaoin myös minua viikkoja vaivanneen kiusan - syömisen yhteydessä välillä ilmaantuvan ylävatsakivun - vinkkien toivossa. Paikka ja syömisyhteys saattaa viitata sappeen. Sappikiviä löytyy muistaakseni suvustakin. Sitä pitää nyt seurata, minkälaisen ruuan jälkeen tulee oireilua ja onko kipu tylppää (täh??) vai ei. Äh, kyllä vaan sapettaakin, jos nyt oikeasti tommonen vaiva tulee jäädäkseen. Pian kai siinä pallomahassa on varmasti vaivaa muutenkin. Enkä muuten enää ole yhtään niin rautainen muija kuin tähänastinen elämäni on antanut ymmärtää - hemoglobiini oli laskenut (mun ja muiden huippu-urheilijoiden) normaalista 160:stä 125:een. Enää ei kamalasti tarvisi laskea tai sitten on otettava järeät aseet, kuten hirven potka ja rautalisät käyttöön. On tässä kyllä aika väsymys ollutkin, jos tuo edes osan siitä selittäisi.

Seuraava neuvola onkin vasta marraskuun alussa, rakenneultran jälkeen. Siihen asti (ja onneksi vielä senkin jälkeen) on aikaa perehtyä esimerkiksi notkeaan koneistoon nimeltä KELA ja niihin miljooniin lappuihin, joita pitää lähetellä niihin miljooniin paikkoihin, jos aikoo ostaa vauvalle pilttiä valtion tukemana.

Ps. Jos neuvolan vaakaan on luottaminen, niin meijän bebe painaa jo neljä kiloa enemmän ku ekalla neuvolakäynnillä, aika vonkale ;) Vakavasti ottaen, joku pikkuinen herkkulakko saattais olla paikallaan.  

Alkutaival pähkinänkuoressa

Heinäkuun puolenvälin paikkeilla tuli kummallinen olo, jokin on nyt eri tavalla - sellainen selittämätön tunne, intuitiivinen, mistä lie tuli. Työmatkalla ostettu raskaustesti näytti plussaa, viikotkin sähähti digitaalinäyttöön: +3 siinä sanottiin. Siinä menikin se työpäivä vähän muissa maailmoissa. Neuvolaan soitin päivien päästä vähän hölmistyneenä: "öööömoi, pitääköhän mun varata jotain aikaa tai siis varmaan pitää varata aika, siis mä luulen että meille tulee vauva." Niin, meille tulee vauva. Hurja ajatus, hurjan hieno ja valtavan iso - muutos ja mahdollisuus. Jotakin, jonka jäsentämiseen menee ehkä hetki.

Ensimmäinen neuvola oli elokuun alussa. Eksyminen lastenneuvolan puolelle, kuumottava haastattelu "en polta, en juo, en käytä huumeita...", lähisuvussa olevat sairaudet, miten niitäkään voi muistaa kaikkia. Pissaaminen purkkiin - kamala hätä, mutta mitään ei tule. Ja viimein sitten kipuaminen tutkailtavaksi. Ei kuulu ääniä, ei puolelta eikä toiselta...neuvolatädin kulmat kurtistelee ja sen tulee kiire sanoa "tuo on sun oma sydän, sikiön sydän lyö nopeammin", mahdotonta. Ehkä siellä ei sitten olekaan mitään. Meni hukkaan koko typerä tunti.

Illalla netissä vertailtiin yksityisten varhaisultrahintoja, mihinkäs siitä pääsee, tyyristä. Naps, aika varattu seuraavalle iltapäivälle. Rahalla saa ja hevosella pääsee - aivan erinomaisen ystävällistä ja miellyttävää palvelua oli vastassa Turun Gynekologikeskuksessa. Jopa hyvällä fiiliksellä valmistauduimme saamaan varmistuksen siitä, mikä edellisenä päivänä oli jäänyt päällimmäiseksi mieleen. Täti halusi katsoa ensin itse. Pian sen huulille nousi hymynkare, "hyviä uutisia", se tokaisi ja käänsi pian ruutua. Siinä se oli. Mustavalkoinen liikkuva pieni hahmo nosti kättä tervehtiäkseen. "Sydän lyö tuossa näettekö (ei vieläkään ääniä, jostain syystä tämä kone oli äänetön, mutta kyllä sen todentotta näki sykkivän!), tuossa on jalat ja kädet ja pää...oh, onpas hän täydellinen, harvoin näkee näin valmiinnäköistä vauvaa varhaisultrassa, tämä raskaus taitaa ollakin jo vähän pidemmällä..." Koko vastasi viikkoja 9+6 (plusmiinus 4 päivää). Todennäköisin laskettu aika rustattiin neuvolakorttiin: 8.3.2013. Mukaan saatiin vielä ihastuttava kuva kohdussa leijailevasta mini-ihmisestä. Teki mieli maksaa vähän ylimääräistä vastaanottoon.

Elokuun lopulla nt-ultra. Odotushuoneessa pelkkiä toisiinsa liiskautuneita pariskuntia ja minä. Tuli kamala tarve nostaa vasen nimetön paraatipaikalle; Mun mies on töissä, ei tarvi kattoo noin. Vastaanottohuoneessa oman isän ikäinen mieslääkäri (tai oikeammin lääketieteen tri, naistentautien ja synnystysten erikoislääkäri taisi lukea paperiin painetussa leimassa), klunks, ei voi jatkua hyvin. Harvasanainen ja -hiuksinen. Mutta ne äänet! Hassu varsan laukka lähti kumisemaan huoneessa tasaiseen tahtiin. Ääni, jota on hankala pukea sanoiksi. Voi vain ottaa joka solulla vastaan ja ihmetellä. Tuossa ympäristössä ja ilmapiirissä ei tiraustakaan, muunlaisessa tilanteessa mahdollisesti vedenpaisumus. Tulosteessa heprean kielellä sähkösanomaselostus "löydöksestä": "12+ 6 uä:llä todetaan kohdussa yksi norm näköinen sikiö jonka Hr säänn 164x/min Crl 52mm vastaa 11+6 vk NT 1mm Lv norm Plac etus Ei FD-nest Ovariot tav Cx ok." Tämä varsin selvä. Kaupantekijäisiksi vielä puoli tusinaa vinoon leikattuja musteläiskätestejä, jostain vauvasta niidenkin yhteydessä puhetta oli - öhhöh, kovin suttuisia ultrakuviksi minusta. Liian voimakas kädenpuristus ja  kiitos hei. Yksityinen > < kunnallinen: 1-0, yhä vielä. Vajaan viikon päästä tipahti kirje postiluukusta, verikokeen ja ultran jälkeen viivan navan alla ei mitään sen pelottavampaa kuin tähänkään asti, kaikki hyvin toistaiseksi.

Noniin, kai se sitten on hiljalleen alettava sopeutua ajatukseen. Voi hyvänen aika, vauva meille tosiaan tulee, niin kovaa vauhtia että ihan hirvittää. Hirvittää ja hymyilyttää.