Warning - liikkuva vauva havaittu!

Kierien ja ryömien, pakki päällä, mittarimatona ja mönkien, vielä (onneksi) aika hitaasti, mutta pelottavan varmasti. Ja kaikkiin jänniin paikkoihin tietysti heti ensimmäisenä! Apuaa!

Lempileikkejä

Tämän hetken hittileikin resepti taitaa olla paljon ääntä ja vauhtia. Kutitusleikit, lorut, päristelyt ja yläilmoissa liitely on hauskaa isolla hoolla. Myös peilit, ilmeilyt ja taputus kelpaavat kelloon katsomatta. Nakupellenäkin on ihana jumppailla ja lirutella sinne tänne. Kirjoja lueskellaan aina kun duracell jaksaa hetkeksi jarruttaa menoa. Väsynyt nappula tykkää halia ja pusutella ja sehän vaan äitille ja iskälle passaa!

Varma hymy irtoaa kun katsotaan kuka sieltä peilistä oikein kurkistaa. Onko mitään ihmeellisempää kuin omakuva?

Kutituskoneessa ja pärinäpenkissä meinaa aivan tikahtua. Joskus jännittää niin, että pitää laittaa sormi suuhun. 

Isi se osaa vetää ässät hihasta oikealla hetkellä. Kyllä kai syödessä vähän leikkiä saa, vaikka ruualla leikkiminen onkin kielletty...

Kun lentokoneesta loppuu polttoaine, niin muulikyytikin kelpaa - kunhan on riittävän kuoppainen ja mutkainen tie. 

Metsän pikkuista pupua ujostuttaa vähän omat korvat. 

(Krokotiilin) kyyneleitä

Taloudessamme asustaa mahtava draamaqueen (tai siis nykyään kaksi). Välillä kun typyä oikein väsyttää tai muuten ottaa päähän, niin maailman surullisin pikkuinen alahuuli vetäytyy kohti lattiaa ja huulten välistä pärähtää surkea YHY-YHYY. Joskus oikein yhden kyyneleen kera. Sitten välitön katsekontakti. Jos annan huvittuneisuuteni vahingossa paistaa läpi, pikkudiiva vetää oikeen tosi mehukkaan herneen nenuun ja tulistuu salamannopeasti. Tämä enteilee tietysti hyvää kun miettii tulevia uhmakausia ja murkkuikää ja mitä näitä nyt on. Ihan taatusti tulee vielä se aika kun äitiä ei paljon naurata - mutta siihen asti partaani naureskellen nautin hyvästä teatterista. 

Maa-ma-ma-maamma-maa-maa-ma-maammaa-paa-pa-pa-paappa-paa-paa-paa-paa-paa...

Naantalin aurinkoa ei juuri näkynyt, mutta kaunis paikka se on, satoi tai paistoi. 

The Talo. Se, joka näkyi omassa lapsuudessa vain rätisevältä VHS-kasetilta. 

Portaat "kellariin" oli aika hurjat. Huomio kantoreppulijat, raskaanaolevat, lapset, vanhukset, huonojalkaiset, kömpelöt... 

Mörkö oli vähän pliisu, tarkoittaako se että on kasvanut isoksi?

Viisikuinen nautti muumeista sydämensä kyllyydestä - sen koko 10 minuuttia, jonka oli hereillä.

Hattivatit. <3

Nipsu oli ihan liekeissä. Osa hahmoista oli vähän vähemmän terässä. 

Teki mieli ostostella kaupasta kaikkea, mutta jätän sen siihen kertaan kun lapsi osaa itse vaatia hyllyjen tyhjennystä.

Nuo peltimukit syyhytti ehkä eniten. Kestäisi juomatreenit jos toisetkin?

Uimahuone sai minut kauhean iloiseksi - se oli niin oikea! 

Pieni niiskuneiti se vaan jaksoi vetää sikeitä, siirtyi näppärästi repusta autoon ja autosta ravintolaan heräämättä.

Eka kerta Muumimaailmassa oli kovin mukava. Tuli yllätyksenä miten iso paikka se on, kyllä sai kävellä ja ulkoilla kerrakseen. Kolme tuntia riitti juuri laakson kiertämiseen, teatteriin ei sitten enää riittänyt puhti. Kauniimmalla säällä mm. rantaa ja liukumäkiä olisi ehkä tullut hyödynnettyä ahkerammin (siis ainakin pikkuväen toimesta), mutta silloin olisi aikaakin tarvittu enemmän. Eniten reissusta taisi elämyksiä irrottaa kummityttöni, joka toisteli ihastuneena kaikkea näkemäänsä. 1v 9kk ikiliikkuja jätti tuttinsa muumimammalle; aikamoinen superpimu! Mamma oli ihan juonessa mukana, pisti tutin käsilaukkuunsa, josta se kulkeutuu sitten laakson pienimmille otuksille. Toinen mamma oli vähän nessun tarpeessa - niin ne vaan kasvaa isoiksi nuo vauvat, snif! Kyllä tuo oli paikkana sellainen, että sinne mielellään vie jälkikasvunsa myöhemminkin - sitten kun se ymmärtää jotain muustakin kuin maidosta ja päiväunista. Onneksi on muutama vuosi aikaa säästää, hehe. Kuvista kiitos kummityttöni perheelle!

Pikkurukka

Rokotteista nousikin sitten kuume - pikkuinen karhunpoika on ihan uninen mytty. Onneksi ei ainakaan vielä vaikuta kovinkaan kipeältä - vähän vain pöpperöiseltä ja vähemmän energiseltä. Toivottavasti koisaa suppo pyllynposkien välissä makeasti.

Mietin vaan, että miksei äideillä voi (kaikkien niiden muiden supervoimien lisäksi) olla sellaista taikavoimaa, jolla pienen saisi salamana kuntoon?

Safkaa!

Soseilu on lähtenyt täällä hienosti käyntiin. Bataattia, perunaa, kesäkurpitsaa, kukkakaalia ja porkkanaa tyttö vetelee hirmuisella ruokahalulla. Kolmesti päivässä istuudutaan ruokailemaan ja jokaikinen kerta lautanen on tullut tyhjäksi. Linnunpoika availee suutaan vielä kun olen jo pyyhkimässä sitä puhtaaksi. Peruna on ehdoton lemppari, kuuluu vain mmmmm-mmmmnam-mmmmh ja suu aukeaa taas. Syöttötahti täytyy olla melko rivakka, muuten tulee sanomista. Makeita ollaan kokeiltu muutamia kertoja, mutta monen minuutin irvistelyn ja puistatuksen tuloksena olemme päättäneet siirtää hedelmäsoseet vähän tuonnemmaksi. Seuraavana kokeilussa on maissi ja parsa, sitten taitaa olla aika laajentaa vegevaliosta liha- ja kalaherkkuihin. 

Kertaluontoisesti kokeilussa on ollut vesimeloni ja mustikka, kun pikkutyyppi niin himoiten osasi niitä oikealla hetkellä katsoa; meloni oli ihan jees, mustikasta ei odotetusti tullut uutta perunaa, pelkkää väristystä ja mutristelua vain. Iltapalaksi  menee pullollinen maissivelliä. Puuroja ei typy ole vielä maistanut, mutta pian kai sitten jo niitäkin. Syöminen on kyllä kivaa! Eikä soseiden valmistaminenkaan ole ollenkaan hullumpaa ajanvietettä. Sivistynyttä sormiruokailua (ja järjetöntä sotkua tottakai) odotamme kuitenkin jo innolla ja syöttötuoleja katselemme paraikaa silmät kiiluen. 

...kun isi syötti ekan kerran:

5 kuukautta!

Viisi kuukautta on mennyt nopeammin kuin koskaan ennen. Ehdottomasti liian nopeasti. Välillä huomaan kuitenkin olevani kamalan malttamaton ajatusteni kanssa: "etkö jo puhuisi ja nousisi jaloillesi pieni lapseni", saatan vahingossa toivoa ja sitten jo sätin itseäni "se on niin lyhyen hetken noin pieni, ei ole kiirettä!"

Pienellä tuntuu olevan vähän kiire - eteenpäin, liikkeelle, maailmaa tutkimaan. Onneksi kaikki tapahtuu niin kuin palapelissä, ehtii vähän tottua ajatukseen ennen kuin liikkuva taideteos on valmis ja oikeasti kiitää paikasta toiseen.  

Päivittäin tulee taitojen kirjoon jotakin uutta ja ihmeellistä. Osaahan se jo esimerkiksi kääntyä mahalleen ja takaisin hyvinkin rivakasti, istua töröttää vähän tuettuna, matkia ilmeitä, pyytää seuraa ja hellyyttä ja nauraa niin että ikenet raikaa. 

Olen ollut huomaavinani, että lapsen oma persoona alkaa hiljalleen nostaa vankemmin päätään, luonteenpiirteet kaivautuvat esiin ja vauva on muuttumassa mini-ihmiseksi. On se niin mainio tyyppi. Hurjan ihana ja rakas. Onnea pieni!

Bumbo!

Meille kotiutui Bumbo. Siis tuo vaaleanpunainen vauvatuoli. Käytettynä ostin kun löysin niin edullisesti ja vieläpä toivomani pikkupöydän kera. Se on ihan hauska - siinä voi vaikka istua töröttää, tutkia varpaita ja leluja, syödä, lukea, suihkutella ja mitä nyt keksii. Soseilu on meillä(kin) sen verran sottaista puuhaa, että nakuna voi tytön pian istuttaa Bumboon ja ruuan jälkeen kiikuttaa koko systeemin tyttöineen päivineen juoksevan veden alle. Mutta ensin harjoitellaan rauhassa istumista pieninä annoksina - vielä on vähän horjuvaista ja huojuvaista meno. Mutta niin jännää - miten kivalta kaikki näyttää tästä perspektiivistä!

Kotikaupunki?

Milloin se kaupunki, jossa asuu, muuttuu kotikaupungiksi? Riittääkö pikkuinen läikähdys rinnassa, kun veneet narisee laiturissa ja laineet liplattaa elokuun tuulessa? Voiko olla monta kotia? Missähän me asutaan viiden vuoden päästä? Miltäs sun huudeilla näyttää?

Our beautiful bodies

No se haaste! Jos ette vielä ole lukeneet, niin mainion Mami Go Go -blogin Mahti-Minttu heitti muutamia päiviä sitten ilmoille mielenkiintoisen ja vähän pelottavankin haasteen: miltä oikeasti näyttää tavallisen äiti-ihmisen vartalo, millainen on tarina sen takana? Kuka uskaltaa paljastaa ihonsa? Mintun idea pohjautuu Jade Beallin A Beautiful Body-projektiin, jossa kameran eteen on astellut iso joukko erilaisia naisia - juuri sellaisina kun ovat.

Minulla on kunnia ottaa osaa jännittävään haasteeseen kahdellatoista kuvalla, joista yksi on omani ja muut kuuluvat toisille maaliskuisten vauvojen äideille. Maalismamma-laumamme on tiivis yhteisö, jossa on lupa olla sitä mitä on - siinä ohessa saatetaan hiukan pitää meteliä kaikesta tärkeästä. Tämänkään lauman äideille ulkonäköasiat eivät suinkaan ole vieraita. Kyllä raskauden ja synnytyksen runtelema vartalo, maidon räjäyttämät utareet, paino, terveys, itsetunto ja ihanteet ynnä muu saavatkin puhututtaa. Hykerryttävää, että puheen rinnalle saa tänään nostaa jotakin kouriintuntuvaa, ihan tavallisia naisia, aitoja äitejä ku(r)vien muodossa. 

Oi niin kaunis laumamme näyttää tältä:

"Tämä 26-vuotias keho on ollut huikeat 9 kuukautta kotikolona yhdelle pienelle aarteelle."

"27-vuotias ja yhden ihanan pienen ihmeen kantanut, josta kertyi 12kg pehmustetta."

"Yhden pienen ihmeen kantanut ja maailmaan saattanut 29-vuotias äiti."

"28-vuotias äiti, joka kolme lasta sydämen alla kantanut."

"Kaksi raskautta lähekkäin ja kaksi kaunista tyttöä mä sain. 25 vuotta elämää takanapäin."

"Yhden valloittavan ihmeen maailmaan saattanut ja +17kg ylpeydellä kantanut."

"24-vuotias äiti, lapsi ja maha, kahden lapsen ja +35 kg jälkeen."

"Yhden kauniin tyttären maailmaan kantanut 23-vuotias äiti."

"26 vuotta, yksi pieni prinssi, +20 kiloa."

"Yhtä pikkuprinsessaa kuljettanut, joitakin lisäkiloja ja muutamia tiikerinraitoja keränneen 23-vuotiaan äidin masu."

"Ikää on 26, kun tuli elämä uus, pikkuinen tyttönen, äidin oma nöpönen."

"Rakkaan pojan sydämensä alla kantanut ja maailmaan saattanut 26-vuotias äiti."

♥ . ♥ . ♥ . ♥ 

”Jos joskus oli ylpeä siitä, että sixpack näkyy, niin nykyään on ylpeä siitä, että on pystynyt vartalollaan luomaan, kasvattamaan ja ruokkimaan nuo mussut.”

♥ . ♥ . ♥ . ♥ 

Tämän haasteen myötä mieli tyhjenee paineista ja päänsärystä. Jotenkin siinä on sellainen ilosanoman kaiku. Kyllä on mullistavaa oivaltaa, että ihan tavallinen kelpaa, ihan tavallinen on kaunis. Minä olen kaunis, minä kelpaan. Myös itselleni. Ei tarvitse hävetä, vaikka välillä hävettääkin. Vapauttavaa, palkitsevaa ja rentouttavaa. Tämän jälkeen näkee itsensä eri tavalla, peilikuvalle uskaltaa jopa hymyillä  - ainakin vähän toisella suupielellä. 

Chat-ikkunaan tulee illalla viesti: "Huh oon niin ylpee kun uskalsin." Ylpeitä voimme olla kaikki, itsestämme ja toisistamme!