Touhukkaat terkut taaperoiselta

Oma, uusi arki

Uskallan sanoa, että olemme sopeutuneet. Uusi koti tuntuu kodilta, vaikka aivan kaikki rojut eivät olekaan vielä paikkaansa löytäneet. Isimies aloitti pitkästä aikaa työt kodin ulkopuolella ja minä jäin puolestani kotiin. Äitiyslomakin alkaa ensi viikolla, jopas vain aika rientääkin. Tämä uusi arki tuntuu kivalta ja ihan omalta. Sopeutuminen on tapahtunut itsestään, turhaan ehdin sitäkin stressaamaan. Käymme Pimpulan kanssa ahkerasti kerhoissa ja puistoissa ja uusi viikottainen harrastuskin on löytynyt; sunnuntaisin pakkaamme reppuun juomapullon ja tossut ja lähdemme taaperoiden jumppakerhoon. Arki on mukavan rutinoitunutta, mutta kuitenkin sopivan vaihtelevaa ja parasta tietysti on, että ihan itse saa päättää mitä päiviin ymppää. Ensimmäinen viikko uudessa kodissa oli aika tunnemyllerrystä - lapsi hoki päivittäin "äiti mennään kotiin" ja äiti nieleskeli ikävissään kyyneleitä ja koitti vakuuttaa, että "tämä on nyt meidän koti." Ihanaa, ettei enää tarvitse vakuutella lasta sen enempää kuin itseäänkään, koti tämä on. 

Kuplia, kuplia!

(Liian) kauan eläköön kevät?

Keväässä tylsintä on ehkä eteiseen väkisin pyrkivä kura (se saa aivan uuden merkityksen jos sattuu omistamaan valkoisen koiran...), lumesta hyökkäävät koirankakkayllärit, loska, ja aina aina AINA märät kengät. Sen sanon, että jokseenkin tympeää on kokea nuo kevään varjopuolet kaksi kertaa alusta saakka. Niin käy kun muuttaa Varsinais-Suomesta Kymenlaaksoon kevään kynnyksellä. Rannikolla hyi-ku-märkä-kevät on jo elettyä elämää ja sisämaassa vasta tuloillaan. No, toisaalta ollaan ehditty täällä uudessa kodossa nauttimaan vielä hiukan talven rippeistä. Oodi kumisaappaille, kuravaatteille ja kevään tulolle! 

Aurinkoa!

Kaksi, two!

Kaksivuotias sankaritar on aivan mainio tyyppi. Valtavan sosiaalinen ja valovoimainen pieni flirttailija. Höpöttää jo pitkiäkin juttuja ja laskee suvereenisti kymmeneen - myös englanniksi. Oma Tahto on tämän tytön toinen nimi. Kaksivuotisjuhlat on vietetty - vain yhdet tänä vuonna. Yksivuotiastahan juhlimme viime vuonna olosuhteista johtuen kolmella paikkakunnalla, kolmena eri päivänä. Nyt oli mukavaa kutsua tärkeitä ihmisiä yhtä aikaa ihan vaan meille kotiin, seurustella lattialla suolasilli-meiningillä, leikkiä muoviporkkanoilla iltamyöhään asti ja lopulta peitellä iso-pieni ikiomaan huoneeseen, omaan sänkyyn uinumaan. Ihanat juhlat, kiitos vieraillemme läsnäolostanne ja lahjoistanne!

Kevyesti kaoottinen kevät

Kamera on edelleen rikki (pahoittelut näistä järkkylaatuisista räpsyistä, sydäntä särkee), kämppä on räjäytetty ja koti on pian pahvilaatikoissa. Likaisen ikkunan takana paistaa mieletön kevätaurinko - ei kauheasti harmita käyttää aikaa kaappien kaaosta ihmetellessä, eipä. No ei tässä auta kitistä, muuttoon on alle kaksi viikkoa ja nyt on vaan pakko pinnistellä ja yrittää uskoa, että kyllä tämäkin tästä jotenkin päin suttaantuu. Ja siinä uskomisen ohessa pistää ehkä muutama roju lootasta toiseen.

Niin, vaihdamme paikkakuntaa, ihan monella sadalla kilometrillä. Takaisin sinne, mistä aikoinaan tulimmekin. Voi miten helppoa lähteminen oli silloin kuin meitä oli vain kaksi, oli vain huoleton mieli ja takki auki. Muistan kuinka innoissani odotin kaikkea tulevaa, uutta ja ihanaa. Tietämättä onko sellaista edes luvassa. Edelleen uskallan odottaa tulevaisuudelta hyvää - mutta vähän huolestuneena siitä, miten kaikki menee ja pärjäämmekö me. Siinä missä vaaleanpunainen nuoruuden optimismi on karissut, on tavaramäärämme kasvanut ainakin samassa suhteessa. En ole mielestäni ollenkaan hamsteri, joten se vasta ahdistaa, kun huomaa kotiinsa pesiytyneen toivoton tavaratori ja rojurykelmiä aivan riesaksi asti. Roskiinhan ei ehjää voi heittää, mutta kun ei kaikkea (hyvä jos murto-osan) pitääkään haluaisi. 

Tämä kaupunki on tullut tosi rakkaaksi. Niin monta merkityksellistä paikkaa, kaunista kuvakulmaa ja toimintaa ja tekemistä tarjottimella aamusta iltaan. Ja nämä ihmiset. En pysty jatkamaan lausetta ilman kyyneliä. Enkä oikeastaan niiden kanssakaan. Ikävä tulee olemaan suurempi kuin ehkä ikinä ennen. Mutta kyllä me selviämme. Tulemme käymään, pölykapselit kitisten kiiruhdamme nauttimaan vanhan kotikaupungin tuntua ja tapaamaan ihania. Kutsumme kylään, hankimme vuodesohvan ja lisää vierastyynyjä. Emme me kokonaan häviä, toivottavasti ette tekään. Uudet tuulet tuovat taatusti mukanaan paljon hyvää - tällä hetkellä olen aika takertunut ajatukseen ensimmäisestä lastenhuoneesta ja tietokoneettomasta olohuoneesta, mutta kovasti pinnistellen uskon (tai ainakin toivon), että kyllä me löydämme myös uusia tuttavuuksia ja balanssi kaiken uuden suhteen löytyy vielä. Ja ovathan perheet suuremmassa mittakaavassa lähempänä. Se on varmasti iso voimavara pikkuisen käärön ja pikkuisen isomman uhmäikäisen kanssa. 

Olen antanut itselleni luvan olla rehellinen näiden ristiriitaisten tunteiden kanssa. Rinnassa on yhtä aikaa pienesti ahdistava puristus ja odottava kutkutus. Pian nähdään mitä seuraavaksi tapahtuu.