Ihana kamala lorvikatari

Blogi on viettänyt hiljaiseloa jo hyvän matkaa. Mukavaa, että olette välillä kaipailleetkin! Itse en tosiaan ole laakereillani ehtinyt juurikaan lepäilemään, työt ja vapaa-aika ovat pitäneet varsin hyvin toimeliaina. Uskon, että kiireinen normaali arki on ollut osasyynä hyvään vointiini. Kroppa on saanut ikään kuin huomaamatta tarvitsemansa liikunnan samalla kun olen suunapäänä loikannut paikasta toiseen ja toisesta kolmanteen. Ja korvien välissä kaikki on balanssissa kun saa olla paljon lajitoverien seurassa. 

Äitiyslomani alkoi viime viikon perjantaina. Tavallaan ihanaa ja tavallaan ihan kamalan outoa. Tuntui kurjalta jäädä töistä pois, viihdyin siellä oikein mainiosti ja aika ison tyhjiönhän se jättää. Kotona olo vaatii kyllä suuresti totuttelua. On aika rikollinen olo, jos tulee nukkuneeksi yli seitsemään tai torkahtaa hetkeksi ennen puolta päivää. Tulee helposti tunne, että pitäisi tehdä jotakin viisasta eikä vain lorvia. Toisaalta tämä joutenolo on vain kovin väliaikaista, pian on kädet kyynerpäitä myöten kakassa hommia täynnä. Ja olen kyllä oikeasti pienen huilin tarpeessa varmasti myös ollut. Röyhkeästi tämä aika kannattaa itseen nyt vain sijoittaa, siihen tulokseen olen tullut. Toista samanlaista lomaa ei sitten hetkeen tulekaan. 

Rauhoittumisen myötä on tullut pikkuvaivoja kiusaksi, selkäkipua ja kaikenlaista ennenkuulumatonta kolotusta. Tai voi myös olla, että nyt on enemmän aikaa kuulostella omaa vointia ja sitä kautta tiedostaa paremmin paisuvan kroppapolon vaatimuksia. Vuorokauden räjähdysmäisesti lisääntyneet tunnit ovat kyllä loppujen lopuksi tuoneet mukanaan paljon mukavuuksiakin. Mahtavaa kun saa esimerkiksi pestä pyykkiä jo päivällä, ilman että tarvitsee tunkea koneen luukkua hengen hädässä kiinni, jotta linkous ehtii varmasti päättyä ennen hiljaisuuden alkamista. On myös erittäin nautinnollista käyttää ruuanlaittoon (syömisestä puhumattakaan) enemmän kuin keskimäärin kaksi ja puoli minuuttia per vuorokausi. Sotkuinen koti stressaa myös paljon vähemmän, kun sitä ehtii siivota joka päivä vähän, eikä tarvitse järjestää kerran viikossa järjettömiä puunaustalkoita. 

Toki teen kotona paljon muutakin kuin kokkaan, pesen pyykkiä ja siivoan. Herranjumala, onneksi aivan niin sekaisin en ainakaan vielä ole! Kun ohimosuonia kiristävä myssy höllää hiukan, saatan piipahtaa hetkeksi (kertalaaki kutakuinkin kahdesta kolmeen tuntia) nettikirpparille mahtisaaliita metsästämään tai lojua kaikenmaailman saiteilla, milloin viherkasvien elvytysohjeita tai tahranpoistoainetta peräänkuulutellen, milloin uusimpia maailman kilahduksia ihmetellen. Hassua, että aivan vasta arki oli niin toisenlaista ja pian se jo taas muuttuu kokolailla uudeksi. Ei auta kun pidellä laidoista kiinni ja koittaa pysytellä kelkassa. Millaisenakohan mahdan vauva-arjen kokea? Millaiseksi se meillä muodostuu? Laahaako aika vai tuntuuko, ettei minuutit ihan edes riitä kaikkeen uuteen? Pian ei tarvitse enää arvuutella.

Vauva on sitkeästi jalat maassa -tyyppiä ja sinnittelee ihan loppumetreille perä nurinkurin. Kiikutan suuntavaistonta lastani neuvolassa nyt viikon välein ja lisäksi meillä on ensi viikolla käynti oikein the sairaalassa, hiljalleen tässä aletaan sitä synnytystapaakin kartoittelemaan. Nyt peukuttelen vielä siinä toivossa, josko tyyppi ymmärtäisi kaivella sen kompassin kätösiinsä ja kiepsauttaa itsensä neulan osoittamaan suuntaan. Jollei, niin sitten tässä on pikkupäätöksiä tulossa aivan näillä näppäimillä. Vaikka jännittää ja pelottaakin, niin mieli on kuitenkin avoin ja fiilis odottava.