keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Napanuora venyy ja paukkuu



Ensilumen kanssa yhtä matkaa saapui erilainen arki. Töihin paluu. Isi jäi tytön kanssa kotiin ja äiti lähti hankkimaan leipää pöytään. Kauhean ristiriitaisia ajatuksia on mielessä päivittäin. Ah miten hykerryttävää tavata aikuisia, keskustella vaihteeksi muustakin kuin yöheräämisistä ja kakan koostumuksesta. Aamulla mukavan kutkuttava olo mahan pohjassa, suukot rakkaille ja aivot narikasta messiin. Mieletön tunne, kun aivolohkot helottaa ylikuumenemisen rajamailla ja takaraivossa käy julmettu naksutus. Mitä mainiointa huomata jälleen, että oikeasti tykkään työstäni ja nautin kun saan haastaa itseäni ja oppia joka päivä lisää. Ja miltäs kuulostaa lounastauko ilman yhtäainutta puntissa roikkujaa tai sylissä maiskuttelijaa? Taivaalliselta! 

Toisaalta työnteko on kohtalaisen pitkän tauon jälkeen aivan älyttömän raskasta, stressaavaa ja muistirukkaa kuormittavaa. Post it-laput tyynyn vieressä koitan illalla viimeseksi pohtia mitä kaikkea olen unohtanut tehdä. Aamun ensimmäinen jännitysmomentti on kurkistaa peiliin ja luokitella silmäpussien järkyttävyysaste. Parhainkaan pakkeli ei tee lopputuloksesta kovinkaan ihmeellistä, mutta kelvatkoon. Juuri kun tuntuu että kiire taitaa tulla, muistan ettei ole bussirahaa ja ryntään keittiöön tyhjentämään lapsen säästöpossua. Pyykkinarulta vähiten kosteat kuteet niskaan ja jääkaapista jotain apetta kassiin. Jaa, siellä ne kolme päivää vanhat eväätkin näköjään vielä lötköttelevät onnellisena laukun pohjalla.

Vaikka tuntuu, että kaikki on ajoittaisista kaoottisista fiiliksistä huolimatta pyörähtänyt käyntiin ihan kivasti, sydäntä raastaa kuitenkin jatkuva erossaolo. Kroonistuva huono omatunto rinnassa ja valtava riittämättömyydentunne harteillani suljen kotioven. Töistä palatessani saatan juosta portaat ylös, jotta näkisin pikkuisen tyttöni vähän nopeammin. Miten se näyttääkin niin kasvaneen. Riemunkiljahduksia. Lattiaa tasaiseen tahtiin rummuttavat raajat saavuttavat minut nanosekunnissa. Puristan pikkuisen kehon rintaani vasten ja rutistan koko päivän edestä. Isimies kertoo päivän kulusta ja hauskimmista kommelluksista. Ilahduttaa kuulla, että kaikki on mennyt hienosti. Toisaalta surettaa, etten itse ollut näkemässä ja kuulemassa sitä kaikkea. Mistä kaikesta mahdan jäädä paitsi. Ja mistä lapsi jää paitsi vai jääkö mistään? Illalla matami kiukkuaa oikein antaumuksella - tottakai vain minulle. Katseessa olen näkevinäni syyllistävän pilkahduksen, älä jätä minua äiti.

Luovimista. Joustamista. Aikatauluttamista. Sopeutumista. Kyllä me hyvin selvitään. Saan onneksi itse määritellä vapaasti työaikani, tällä hetkellä en voisi juuri enempää pyytää. Vapaapäivät tuntuvat jo aivan erilaisilta - vapaapäiviltä. Yhteistä aikaa osaa arvostaa eri tavalla. Päivillä on taas nimet ja kellossa pyörii aika. Hyvää arkea tämäkin on, onhan? 











4 kommenttia:

  1. Ihana, pieni sulotar sai mummon onnenkyyneliin! Ihania kuvia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Eihän tuosta ole kovin vaikea ihania ottaa.

      Poista
  2. Pystyn niin samaistumaan sun tekstiin, vaikka kotona vaan oleilenkin. Tosin toi post-it meininki on jostain syystä aika tuttua, mulla vaan on kokonainen kierrevihko tohon tarkoitukseen. :)

    VastaaPoista