Ennen typyn syntymää olimme vähän huolissamme miten perheemme hemmoteltu pallero, nyt 8-vuotias Nala-rouva suhtautuu uuteen tulokkaaseen. Karvalapsi ei ollut liiemmin pikkuisia tavannut ja ulkona kiljuviin ja poukkoileviin mini-ihmisiin se suhtautui aika varauksellisesti ja pelokkaasti haukkuen. Jakamaton huomio ja lekottelu ihanassa hiljaisuudessa päättyi maaliskuun yhdestoista kun kotiuduimme synnäriltä ihmeellinen rääkyvä kakkakäärö mukanamme.
Aluksi olimme hyvin varovaisia, koiraa ja vauvaa ei jätetty lähekkäin keskenään edes pieneksi hetkeksi. Koiralle yritettiin antaa huomiota entiseen malliin ja selittää (omiin sanoihin vain hennosti luottaen), ettei kummallinen melutoosa ole lainkaan vaarallinen ja sen kanssa opitaan kyllä pärjäämään. Ihmislapsi kasvoi ja alkoi rekisteröidä ympäröivää maailmaa. Se ei kuitenkaan alkuun ollut juurikaan karvaisesta otuksesta kiinnostunut. Ja tunne oli ihan molemminpuolinen, monta kuukautta nuo kaksi elelivät saman katon alla toisistaan piittaamatta. Ensimmäisen puolikkaan vuoden ja lapsen varsinaisen liikkeelle lähdön jälkeen asiaan tuli muutos. Koiran kävellessä ohi, helähti pikkuisten huulten välistä kuplivaa kikatusta ja kädet ojossa, silmät suurina se viuhotti kohti heiluvaa häntää.
Tänä päivänä koira on tytön mielestä maailmassa hauskinta - wc-paperin syömisen ja lattiokaivon repimisen ohella tietysti. Ja kyllä vaikuttaisi siltä, että koirakin on tytön perheeseensä kelpuuttanut. Keittiön kynnyksen tuolla puolen vallitsee kaksikon ihan omat lait. Häkellyttävän aukoton salaliitto, jonka synnystä ei ole kenelläkään minkäänlaista aavistusta. Ennen niin tottelevainen ja nöyrä piski vähät välittää vanhoista säännöistä, vaan hiippailee vaivihkaa pöydän alle lipomaan pikkuista kouraa, jonka kätköihin on piilotettu pastaa näkkärillä. Tyttö hymisee tyytyväisyyttään, uittaa vielä käden piimälasissa ja ojentaa sen sitten kohti odottavaa kuonoa.
Hellästi paijaten ja välillä vähän rajummin retuuttaen typy hekottaa koiralle/koiran päällä, joka kääntyy vähän parempaan asentoon koulittavaksi. Pikkusormet naputtavat tassuja ja kiskaisevat korvasta - siristellen olat koholla pikkudaami jää odottamaan kutkuttavaa naamapesua. Tarpeen tullen koira osaa onneksi ottaa myös lepotauon ja vetäytyä omaan rauhaansa. Tytön on vielä vähän vaikea ymmärtää, miksi joku tarvitsee taukoa hänestä. Miksi ovi suljetaan ja hauska jahtausleikki pitää vaihtaa johonkin paljon tylsempään puuhaan?! Onneksi lapsella on kastemadon muisti ja nanosekunnissa harmitus vaihtuu pikkukivien metsästykseen tai muuhun ihanaan puuhaan.
Liikuttavaa miten mainio parivaljakko noista on tullut. Minä, joka en aina ole pelkästään lämmöllä koiraa mietiskellyt, suhtaudun siihen paljon rennommin ja ajatellen sitä nyt enemmän laumani osana. Toivottavasti saavat nauttia ystävyydestään vielä monta vuotta.
