Säröilevä symbioosi ja eroahdistunut äiti

Kärsin armottomasta eroahdistuksesta. Tyttö ja isimies ovat reissussa - alustavan suunnitelman mukaan viisi päivää. VIISI! Kyllä tiedän, että ne pärjäävät ihan hienosti. Tekee hyvää meille kaikille ja blaablaa. Mutta kun. Me emme ole koskaan aiemmin olleet typyn kanssa öitä erossa. Viisi tuntuu siis aivan kohtuuttomalta kidutukselta.

Toisaalta heräsin aamulla omaan nauruuni ja yhdeksän tunnin katkeamattomien yöunien jälkeen olo on edelleen hiukan ihmeellinen - vieras ja virkistävä. Päivän mittaan olen ahminut kitusiini sitä kuuluisaa omaa aikaa (ja aika hurjasti kaikkea muutakin) ja kuunnellut ihmetellen huikeaa hiljaisuutta, mutta ahdistunut lopulta siitäkin. Kaivelen tietokoneelta esiin huvittavimpia videoita ja suloisimpia otoksia pikkupirpanasta, aluksi hekotuttaa vähän, mutta lopulta pysähdyn kiertyvän veitsen inha tykytys rinnassani tuijottamaan suloista jälkikasvuni. Pelkkä pikselien joukko on tympeän laiha lohtu. Lämpimän pikkuhalauksen korvikkeena nautiskelen lämpimän aterian ja venähtäneet päiväunet siirtävät ajatukset hetkeksi muualla. Tämä kaikki outous tuntuu pienen hetken jopa hävyttömän hyvältä luksuslomalta. Ehkä minä osaan vielä olla muutakin kuin äiti, hovinarri tai siivoava kokki.

Vähitellen se kaiherrus kuitenkin taas illan mittaan palaa ja musiikin tauotessa kuulen painostavan hiljaisuuden kimeän kirkunan. Silmiä alkaa kirvellä. Draamankaarta värittääkseni otan etäyhteyden muruihin. Pampula toisteli kuulemma eilen hymysuin nimeäni ennen nukkumaanmenoa, tänään luurista kuuluu kuitenkin ähinää ja sitten itkua. Mini on vielä kaiken lisäksi saanut nuhan. Pieni niiskuttava rukka kaukana maailmalla ilman äidin lohduttavaa syliä. Alan tietysti pillittää, sadannetta kertaa tänään. Jos minä tästä selviän, niin mikään hurjinkaan vuori ei tule koskaan olemaan liian jyrkkä ja kivinen minulle. Niinpä pyyhin poskipäät, haen lisää koskenlaskijaa ja vielä yhden pullan ja toivon, että joku tulee vierittämään minut täältä yksinäisestä pimeästä kolosta joskus ulos.